"Mistä sitten, Karen?"
"Siitä etten häntä rakastanut, äiti! En rakastanut häntä, niinkuin olisin voinut rakastaa, en rakastanut häntä sillä tavalla, että rakkaus olisi ollut minulle minun suuri elämänkohtaloni, jota minun olisi ollut mahdoton välttää, sillä se olisi ollut sietämätöntä. Nyt sinä sen tiedät, äiti!"
Karen katsoi äkkiä äitiin ja painoi pienet, nyrkkiin puristetut kätensä kasvojansa vastaan.
"Mitä sinä sitten olisit tehnyt, Karen?"
"Äiti, minä tiedän, että moni kihlaus saksalaisen ja tanskalaisen välillä purkautui sodan kestäessä, ja minä tiedän myöskin, että Luise Resen[3] Holsteinistä, joka oli naimisissa tanskalaisen upseerin kanssa, ei voinut kestää kaikkea sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluaan ja sydäntään kolmivuotissodan aikana. Isä ja veljet toisella puolella, mies ja pojat toisella! Voitti kumpi hyvänsä, niin surua se tuotti. Hän syöksyi Vähään Beltiin. Hän piti kuolemaa elämää parempana."
Kuului syvä huokaus ja äiti katsoi kauhistuneena Kareniin, ikäänkuin hän olisi manannut esille kummituksen haudasta.
"Mutta miten sinä saatoit ottaa hänet, pikku Karen?"
"Äiti! Äiti! Oletko unohtanut, kuinka kauan nuori tyttö säilyttää lapsenuhmansa? Varjelee sitä käsillänsä, jotta ei kukaan sitä häneltä riistäisi? Hänestä se on niin sukkelaa. Ja hän tahtoo niin mielellään olla itsenäinen, jotta huomattaisiin hänen tietävän, mitä hän tahtoo. Hänellä on tahtoa, eikä aavista, mitä hän sillä tekisi, ja hän haluaa kuitenkin näyttää, että hän on tullut aikaihmiseksi."
"Minussa ei ollut sellaista uhmaa", sanoi rouva Grunnet.
"Ei, sen minä kyllä uskon, ettei sinulla sitä ole ollut, äiti, mutta mitä se minua auttaa? Äiti!" Nyt tuli viimeinenkin ja hyvin vitkastellen: "Minä pyysin Valdemaria Kain holhoojaksi."