"Gnädige Hern Landrath! Bitte tausendmal! Entschuldigen Sie doch gnädigst! Ich dachte, es wäre ganz andere Leute!" [Armollinen herra maaneuvos! Pyydän tuhannesti! Suokaa minulle armollisesti anteeksi. Minä luulin aivan toisiksi.]
"Sepä oli parhaiksi!" ajatteli Karen ja hymyili ensi kertaa pitkästä aikaa. "Klaus, onko täällä käynyt ketään?"
"On, santarmi."
Klaus sylkäisi pitkään, niinkuin hän aina teki, kun hän mainitsi santarmin tai paholaisen nimeä.
"Mitä hän tahtoi?"
"Antoi minulle muistolahjan", vastasi Klaus, "ja se oli hyvin kauniisti tehty. Kolmenkymmenen markan sakot tai kolme päivää arestia, syystä että vastikään lauloin surkeasta rastasparista."
"Mutta sehän on mahdotonta."
"Ei, Herra tiesi, ei se ole mahdotonta! Mitä se auttaa, jos minä sanon laulaneeni rastaista, kun santarmi sanoo minun tarkoittaneen tanskalaisia?"
"Mutta sinä voisit kai hankkia todistajia?"
"Tokkopa voisin. Minä hyräilin vain, eikä pihalla ollut edes kissaakaan. Niin — ei suinkaan rouva sattumalta kuullut, sillä hän seisoi silloin portailla?"