"En."
"Tiesinhän sen!" sanoi Klaus. "Ja rastaat, sillä niitä oli kylliksi paikalla, eivät suinkaan kelpaisi todistajiksi oikeuden edessä. Ei, ei muuta neuvoa ole, kuin että istun siitä hyvästä."
"Sitä sinä et tee, Klaus. Nuo kolmekymmentä markkaa minä maksan ja sitten sinä varot, ettet laula enää ulkona."
"Emmekö panisi kuonokoppaa rastaillekin?" kysyi Klaus. "Mutta ei rouvan pidä maksaa niin paljon rahaa minun lauluharjoitusteni tähden. Ei! Paljoa mielemmin minä otan kolme päivää arestia. En minä siitä kuole, ja kun meillä nyt on paastonaika tulossa, niin voimmehan yksin tein syödä paastoruokaakin."
Mutta Klaus ei kertonut mitä muuta oli tapahtunut.
Niin, kun santarmi tuli pihalle, niin hän katsoi ylös ilmaan ja kysyi, minne lipputanko oli joutunut?
"Se oli kerrassaan laho", vastasi Klaus, "ja koska se helposti olisi voinut vahingoittaa Kaita, jos se olisi kaatunut hänen päällensä, niin me hakkasimme sen poikki."
Santarmi katseli häntä, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet suuhunsa ja läksi pois.
"Hän kuulee kellojen soittoa, mutta hän ei tiedä, missä ne soivat", murisi Klaus.
Kun Karen oli riisunut päällysvaatteet yltään ja käynyt katsomassa Kaita, joka nukkui vuoteessansa huoletonta lapsenuntaan, laskiaisvarpuja toisessa kädessään ja laskiaispulla toisessa, — se ei ollut pyöreämpi kuin hänen omat punaiset poskensa, — niin Karen peitti häntä hiljaa ja meni arkihuoneesen.