Siellä hän kävi ääneti istumaan ja tähysteli takkavalkeaan.
Ristiinpannut kädet olivat väsyneinä helmassa.
Puut paloivat loimahdellen, ja epätasainen tuli heitti milloin liekehtivää valoa, milloin synkkiä varjoja hänen kalpeille kasvoillensa. Tulenvalo punasi ne silloin tällöin terveyden ruusuilla.
Puoleksi avautuneilta huulilta kulki hengitys raskaasti ja vaivalloisesti. Niinkuin ihmisen, joka taistelee oman itsensä kanssa.
Sormet pujottautuivat lakkaamatta toisiinsa, aivan kuin monet, vastakkaiset ajatukset hänen mielessänsä.
Vihdoin kuului syvä huokaus pimeästä.
"Mitä minä sanoin hänelle! Mitä minä hänelle sanoin!" kuiskasi tyttömäinen kainous ja arka häpeän tunne hänen sielussansa. "Karen, Karen, kuinka sinä saatoit alentaa itseäsi niin suuresti ja unohtaa naisellisen arvosi?"
Ja häpeän kiusallinen, polttava puna kohosi hänen kasvoillensa. Mutta hänen rehellinen oikeudentuntonsa kohosi ylpeänä riippumattomuudessansa ja kuritti häntä.
"Kuinka kurja sinä olet! Kuinka kurja!" sanoi se. "Sinä koetat uskotella itsellesi jotakin olematonta. Sinä toivot jotakin, johon sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Sinä olet itse aikoja sitte omalla kädelläsi hävittänyt kaiken toivon, ja kuinka sinä julkeat toivoakkaan, että se tunne vielä voisi uudestaan herätä henkiin? Eikö sinun pitäisi koko sydämestäsi suoda, ettet uudestaan voisi herättää sitä hänessä? Sinä et ansaitsisi sitä, ja mitä ei ansaitse, sitä ei pidä saavuttaa. Miksikä sinä yhä edelleen tahdot kiusata häntä, niinkuin aina olet tehnyt, aina siitä saakka kuin olitte pieniä? Ei, Karen Jürgens, niin totta kuin sinussa oli pisarakin hyvää verta, sinä olit hänelle velvollinen antamaan sen hyvityksen, jonka hänelle annoit. Hän oli oikeassa niinkuin aina. Totuuden nimessä sinun täytyi hänelle sanoa, että rakastit häntä — ilman minkäänlaista sivuajatusta, huomaa se Karen Jürgens. Mutta minulla on lupa rakastaa häntä, rakastaa koko voimallani, ja kuitenkin minä tiedän, että se on toivotonta!"
Ja tämän rakkaudentunteensa valtaamana, joka oli voimakkaampi kuin mitä hän koskaan oli tiennyt tai aavistanut, tämän hyljätyn, liian myöhään tajutun ja eläväksi tulleen rakkauden valtaamana hän nousi ja pani käsivartensa yhteen päänsä yli.
Kauan hän seisoi liikkumatta ja tuijotti tuleen.