"Salata sitä ja aina salata sitä, niin ettei hän huomaa, kuinka se minua kiduttaa! Kaihota kuin nälkäinen ainoatakin katsetta, haluta kuin nääntynyt saada kosketella häntä, eikä kuitenkaan saada ojentaa kättänsä, vaan paeta kauaksi hänen sitä aavistamattaan! — Minä olen saavuttanut sen mitä kerran halusin. Se on minun rangaistukseni! Se on minun rangaistukseni!"
Ja hän rukoili Jumalaa avuksi, jotta hän jaksaisi arvokkaasti kantaa kohtaloansa, niinkuin sen tuli, joka itse oli kohtaloonsa syypää.
Ja Karen otti — hänestä tuntui tällä hetkellä, että siihen tarvittiin jättiläisvoimia — suuren tehtävän hartioillensa: hän tahtoi uhrata kaiken voimansa Kain ja talon hyväksi.
Kain hyväksi oli helppo työtä tehdä, mutta toinen työ oli vaikeampi.
Tosin oli hänen oma ansionsa, että hän yleensä nyt saattoi pitää
Egtvediä, mutta kuinka kauan?
Ajat olivat vaikeat. Mieskin voi joutua häviöön, kun asiat ennestäänkin ovat huonot.
Vuodesta 1867 vuoteen 1890 oli viisikymmentä tuhatta eteläjuutilaista osittain muuttanut maasta, osittain tullut karkoitetuksi. Siten oli viisikymmentä miljoonaa markkaa mennyt maalta hukkaan.
Kyllä se tuntuisi, ja siitä he kaikki saisivat kärsiä. Entäs talot, jotka jäivät jäljelle, kun omistajat ja perilliset ajettiin rajan toiselle puolelle?
Niitä saksalaiset juuri halusivatkin, vaikkapa heidän olisi pitänyt maksaa niistä kalliita rahoja.
"Minä tahdon tehdä työtä", sanoi Karen. "Mitenkä vanhat sananlaskut sanovat? Ne sanovat: 'Kaksi aimo käsivartta köyhän miehen palvelijat.' — 'Missä rikkaruoho hyötyy, siinä viljakin kasvaa!'"
5.