Yhtä asiaa Karenin ei olisi pitänyt tehdä, hänen ei olisi pitänyt viedä ylisille Saksan keisarin ja keisarinnan kuvia.
Ne rupesivat painamaan taloa juuri siksi, että ne olivat käännetyt selin, ja ettei kukaan niitä katsellut.
Joka kerta kun Kai seisoi mietteissänsä, sormi suussa ja katsoi niihin kulmiensa alta, sanoi palvelustyttö:
"Varo mörköä, Kai!"
Seurauksena oli tietysti se, että Kai rupesi pimeässä pelkäämään, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja että hän näki mörköjä joka paikassa, itse pimeydessäkin.
Vähitellen, joskin epäselvästi, muodostui kauhuaherättävä kuva, joka lapsen mielikuvituksessa kasvoi kasvamistaan.
Kun Karen pääsi tästä selville, niin alkoivat kuvat häntäkin painaa. Ja kulkiessaan jokapäiväisessä työssään ylisillä, jossa tuuli elämöi valkoisiksi rapatuissa uuninpiipuissa ja hämähäkit kutoivat verkkojansa ja puuhailivat pimeissä sopissansa, niin valtasi hänet useinkin hyvin omituinen tunne. Se oli melkein samanlainen kuin merenhaltian Agnetan, kun tämä astui kirkkoon ja "kuvat kirkossa kaikki ne kääntyivät".[4]
Vaikkapa kohta päinvastaisessa merkityksessä.
Niinpä Karen eräänä päivänä kantoi kuvat alas, ja lähetti ne sekä Saksan lipun muistoksi Jürgensistä hänen ystävällensä Fritz Bodenstedille Rheingauhun.
Siellä ne ainakin olivat tervetulleita ja hyvänä pidettyjä. Mutta Karen rupesi aavistamaan millaiseksi elämä muuttuisi, kun Kai kasvaisi ja hänellä oli oikeus saada selkoa kaikesta, ja kun hänen itsensä pitäisi kertoa pojalle miten asiat olivat.