Mutta kullakin ajalla omat surunsa! Jokaisella päivällä on kylliksi omista huolistansa.
Oli piinaviikon keskiviikko. Klaus istui väentuvassa ja lauloi veistellessään:
"Kiirastorstai suojasää heinäkuormat hellittää. Pitkäperjantai pilvipaita, silloin luoja kaitse kasvumaita; mut jos pysyy seessä, niin on hyvä vuosi eessä. Kiirastorstai poutaa, pitkäperjantai vettä, se köyhärukan silmään tuo monta kyynelettä."
"Sellaista lörpötystä", sanoi Bodil, meijerska. "Kuules, Klaus, oletko sinä mieletön."
"Niin, niin", sanoi Klaus ja veisteli yhä järkähtämättömällä varmuudella, "jos pääsiäisyönä on pakkasta, niin tulee huono heinävuosi ja jos pääsiäisaamuna sataa, niin tulee musta lato, se tietää, lato tulee täyteen."
"Tahdotkos olla viisaampi taivaan Herraa, pikku Klaus? Sellainen joka aina käy ja katsoo hänen kortteihinsa? Mutta eipä siltä! Jos voisit sanoa minulle, minkälainen ilma tulee pitkänäperjantaina, niin se olisi jotakin, sillä silloin minä aion lähteä Aabenraahon tapaamaan Maren Smedsiä."
"Olipa ilma minkälainen hyvänsä pitkänäperjantaina, niin kerran ainakin sinä vuorokautena on tuuli luoteessa", sanoi Klaus vakavasti.
"Paljonpa siitä olisi apua", arveli Bodil. Mutta silloin tuli Karen sisään ja pyysi, että Klaus lähtisi heti postiin viemään kirjettä ja samalla kysyisi, olisiko siellä kirjettä hänelle, — hän odotti kirjettä Gyritheltä, — niin hän voisi tuoda sen kotiin samalla?
Klaus meni, mutta palatessaan takaisin hän kertoi, että siellä oli ollut aika meteli. Hän oli kysynyt:
"Onko kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?"