Kuulutus kävi hyvässä järjestyksessä Koldingissa, Bodil ja Klaus matkustivat sinne ja ennenkuin he palasivat takaisin, olivat he mies ja vaimo.
Egtvedin vaunut hakivat heidät asemalta ja Karen oli portailla heitä vastassa.
Klaus työpuvussansa oli kaunis, komea mies ja juhlapuvussansa ei hän myöskään ollut hullumman näköinen.
Mutta mikä häneen tänään meni? Sellaisena ei Karen ollut koskaan nähnyt kelvollista, taitavaa isäntärenkiänsä.
Niin, hypättyänsä alas vaunuista hän käyttäytyi hyvin kummallisesti. Olihan hän sulhanen, jotta paljon saattoi antaa hänelle anteeksi, mutta sittenkin —, olihan silläkin rajansa.
Sen sijaan, että hän olisi auttanut morsiantansa alas, hän antoi hänen jäädä istumaan ja auttaa itseänsä ja nojautui itse selin vaunuihin ja nauroi, niin että tallirakennus kajahteli.
"Mikä sinua vaivaa, Klaus?" kysyi Karen.
"Niin, nyt se tulee! Nyt se tulee!" huusi Klaus. "Odottakaa vain vähäisen. Hetken kuluttua hän on täällä!"
"Meneppäs pois tieltä, Klaus, että minäkin pääsen alas", käski Bodil, joka istuessaan oli koettanut hillitä iloisuuttansa.
Ja samassa kun Bodil laski jalkansa pyörälle ja hyppäsi alas, seisoi "hän", se on: santarmi heidän vieressään ikäänkuin maasta nousseena, karkoituskäsky kädessä. Se ei ollut tavallinen santarmi; hän oli synnyltään saksalainen.