"Se on muistilippu!" Hän sanoi sen leveästi nauraen. "Siinä on kaikkien niiden nimet, joille meidän on määrä näitä antaa."
Ja hän rypisteli paperia kädessänsä, ja työnsi kärryjä ehtiäkseen suorittaa työnsä niin pian kuin mahdollista. Hän oli saanut hyvän maksun.
Mutta Borris vihelteli ja astui eteenpäin. Hän nauroi itsekseen kääntyessään kulmasta, ja seuraavalla kadulla hän huomasi samanlaisen "Kleinbahn'in".
Ja hän nauroi yhä edelleen rauhallisesti ja hillitysti, kun nämät "Kleinbahn”it seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain tuli ja joka paikassa oli yhdellä miehistä paperiliuska kädessä.
"Se on oikein", sanoi Borris. "Kiiruhtakaa vain, ennenkuin kovin monta ihmistä on jalkeilla. Tämähän kieltämättä näyttää hiukan nololta."
Hän kääntyi takaisin ja seurasi jäljessä. Hän tahtoi tietää, kelle kaikille näitä mainioita lippusalkoja tyrkytettiin.
Ensin pidettiin huoli poliisivirkamiehistä ja muista alemmista kunnan virkamiehistä, sitten tuli työmiesten vuoro, kaikki ne, jotka eivät voineet kieltäytyä syystä, että he olivat riippuvaiset jokapäiväisestä leivästä. Jos he olivat pikkuratojen työmiehiä, niin heitä pakoitettiin ottamaan lippu mukanansa kotiinsa.
"Jumala tiesi, mikä useimpia suurempia saksalaisia kauppiaita vaivaa?" ajatteli Borris. "He eivät ole liputtaneet. Ehkäpä he eivät tahdo loukata ostajia?"
Äkkiä hän kohtasi hartiakkaan, terveen miehen, jonka kasvot olivat iloiset ja punakat.
"Tervetuloa hyvään kaupunkiimme, Hadersleviin!" sanoi hän. "Tulitpa parhaasen aikaan! Tänään täällä kelpaa olla. Tuleppas katsomaan hiukan tätä ilveilyä!"