"Se on lyhytaikuista iloa", sanoi Madsen. "Saksalaiset elkeet menevät pian myttyyn Skærbækissa. Kaikki loppuu kauhistukseen. Korttitaloja kaikki! Korttitaloja!"
Mutta kun Valdemar Borris aikoi ostaa karjaa maatilaansa varten, niin hän tietysti käväisi monessa talossa kysymässä, haluaisivatko he myödä karjaa. Tätä menoa ja tuloa ei Skærbækin santarmi voinut kuitenkaan selittää muuksi kuin rikolliseksi tarkoitukseltansa ja maanpetoksillisiksi aikeiksi.
Keskellä pihamaata hän pysähdytti Borriksen. "Mitä teillä on tekeillä?"
"Minä olen tullut ostamaan karjaa, mutta mitä se teihin koskee?"
"Karjaako? No, mihin sitä karjaa on käytettävä? Näyttäkää elinkeinotodistuksenne?"
"Ettekö halua samalla kaste- ja rokotustodistuksiani?" kysyi Borris. "Minä ostan karjaa vain omiksi tarpeikseni. Luuletteko ehkä, että olen härkäkauppias?"
"Nimenne? Asuntonne?"
"Mielihyvällä ne sanon teille, koska te osoitatte niin suurta harrastusta minua kohtaan. Nimeni on Valdemar Borris Borrisgaardista, Aabenraan piiristä."
Santarmi kirjoitti innokkaasti muistiin, mutta Valdemar käänsi hänelle selkänsä ja meni.
"Halt!" huusi santarmi, joka nopeasti tuli hänen jäljessään. "Mikä nimi on tuossa teidän vaunuissanne?" huusi hän, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä: "Mitä aseita tai miekkoja te kuljetatte?"
"Se on minun taloni nimi", vastasi Valdemar. "Kaikki sen tuntevat, se on Borrisgaard."