"Ei, se ei käy päinsä tässä maassa!" huusi Valdemar. "Eteläjuutilaiset eivät salli piiskata itseänsä. Sitä te voitte tarjota vain maanmiehillenne."
"Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] huusi saksalainen poisvierivien vaunujen jälkeen.
"Olipa sekin germani!" sanoi Madsen. "No niin, hän on varmaan aivan vastikään tullut tänne. Ei kestä kauan ennenkuin hän osaa tanskaa, muuten hän ei voi puhua yhdenkään ristinsielun kanssa."
Kotimatkalla he ajoivat kappaleen matkaa vanhaa historiallista härkätietä.[9]
Madsen näki hengessään kaikki ne lukemattomat laumat, jotka vuosisatojen kuluessa olivat vaeltaneet tätä tietä myöten Pohjoisjyllannista etelään.
Hän oli näkevinänsä kaikki nuo tuhannet ja jälleen tuhannet sarvipäät elukat, sillä Madsenilla oli vilkas mielikuvitus, ja hän kuuli karjan mylvintää ja kaupittelijoiden äänekkäitä piiskanläimäyksiä, kun ne iskivät karvaisiin selkiin.
"Ihmiset sanovat, ettet sinä ole yhtä antelias kuin isäsi", sanoi Madsen äkkiä vilkuttaen omituisesti silmiään. "He sanovat, että sinä olet kitsas, Borris."
"Sanovatko ihmiset sitä? No, sano sinä heille, että he pakisevat sen mukaan kuin heillä on järkeä. Rahoilla on nykyään hyvä menekki Eteläjyllannissa. Kyllä minä tiedän, kelle minä säästän."
"Kyllä minäkin sen tiedän", mutisi Madsen.
Valdemar vajosi jälleen niihin mietteihin, jotka aika ajoin valtasivat hänen mielensä, kävipä hän auran kurjessa tai istui laskujensa ääressä, antaessaan kynänsä levätä.