Hän mielestään olisi miltei vähemmän häntä halveksinut, jollei hän olisi tehnyt hänelle tuota tunnustusta.

Mutta nämä olivat ilkeitä ajatuksia, pahoja ajatuksia! Parempina hetkinään hän katui niitä ja myönsi, että Karen oli käyttäytynyt jalosti, niinkuin harvat muut naiset olisivat tehneet, ja että hän itse oli kurja mies, jolle tätä jaloutta oli tuhlattu.

Ei, hän ei tahtonut nähdä Karenia!

Miksikäpä hän pakotta antaisi verensä kuohua kuin hirmumyrskyn, joka saattoi hänen päänsä pyörälle?

Ja poikaa, jonka holhoojaksi hän vasten tahtoansa oli tullut, — hän tuskin kärsi mainittavan! Ruprecht Jürgensin lihaa ja verta!

Siinäpä se oli! Suunnaton, katkera mustasukkaisuus muuttui sellaisina hetkinä vihaksi.

Uskottomuutta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi! Hän ei ollut niitä, jotka tyytyivät armoon.

Eikö hän avoimin sylin ja sykkivin sydämin ollut valmis ottamaan häntä vastaan ja sulkemaan hänet syliinsä, josta hän ei koskaan olisi häntä hellittänyt, ja eikö Karen ollut kääntänyt hänelle selkäänsä ja heittäytynyt toisen miehen syliin, ja pitäisikö hänen muka nyt tyytyä leskeen?

Silloin hänen päähänsä juolahti:

"Mitähän Madsen sanoisi, jos hän aavistaisi, mitä minä nyt tässä istuessani mietin? Hän nauraisi minulle. 'Mikä kurjan surkea mies sinä olet! Pojan nulikka, etkä täysi-ikäinen mies. Antaa tuollaisen rakkauden mennä luotaan, kun sen voi saada käsiinsä, vain senvuoksi että toinen — — tuhmuutta! Sinä olet kuumehoureinen uneksija, etkä kelpaa tätä maailmaa varten! — Sinun täytyy vähentää vaatimuksesi! Tee sopimus elämän kanssa, muuten elämä sinut musertaa. Jos ei voi saada parasta, niin tulee tyytyä lähinnä parhaasen, muuten saa seisoa tyhjin käsin. Niin Madsen olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt! Mutta hän ei sitä tiennyt."