"Mutta mitäpä tuo on?" huudahti Madsen.
"Ne ovat virvatulia, Madsen."
"Niin, nehän kuuluvat olevan vääriä maanmittareita, joiden henget kummittelevat ja koettavat viekoitella ohikulkevia soihin ja nevoihin. Mutta jos näkee sellaisen, sanoo kansanusko, niin ei tarvitse sanoa muutakuin: 'Näytä minulle tietä kotiin, niin panen kaksi killinkiä portinpieleen sinua varten. Sitten ei ole mitään hätää!"
"Pikemmin ne ovat kummittelevia preussiläisiä. He ainakin ovat kylliksi vääriä maanmittareita."
Sillä välin vaunut kääntyivät ja vierivät itää kohti.
Joka ilta kun Karen istui yksin ja kuunteli, hän kuuli tänä rauhattomana aikana kaikellaisia olemattomia ääniä.
Hän tiesi, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta jos hiirikin rapisi laudoituksen tai ristikon takana, niin hän säikähti.
Unissakin hän kuuli rautakangen kolinaa ja tulen räiskinää, tai luuli jonkun ovissa puuhailevan.
Hänen ajatuksensa seurasivat ikäänkuin pelästynyt lintuparvi
Valdemaria, jonka hän tiesi olevan matkoilla lännen puolella.
Ne seurasivat häntä ovelle, minne ikänä hän saapui, astuivat hänen kanssaan kynnyksen yli ja istuutuivat hänen mukanaan pöytään.