Eiköhän Valdemar tuntenut, että nämät hellät, nöyrät ajatukset ympäröivät häntä sekä hänen hereillä ollessansa että nukkuessansa aivan kuin pehmeät näkymättömät kädet, jotka tahtoivat tehdä hänelle vain hyvää?
Silittää hänen päänalustansa, kun hän aikoi nukkua ja ojentaa hänelle lämmintä, vahvistavaa juomaa, kun hän oli janoissansa ja väsynyt?
Niin, niin, Karenilla oli oikeus antaa, kun hänellä ei ollut oikeutta ottaa. Hän ei ollut nyt tavannut häntä saman katon alla siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tunnustanut hänelle kaikki.
Hänen poskensa paloivat muistellessaankin vain sitä. Hän oli nähnyt hänet vain kerran tiellä.
Vaikka hänellä sen vuoksi oli paljon puuhaa yliholhoojan (piirituomarin) kanssa, niin hän antoi kaikki asiat Kain holhoojan välillä käydä kirjallisesti, säästääkseen häneltä suullisia keskusteluja.
Karen ei voinut tehdä enempää, kuin mitä hän oli tehnyt.
Hän otti vastaan Valdemarin jääkylmät, muodolliset kirjeet, joiden allekirjoituksena oli "Borris", ja joissa ei ollut edes kohteliasta tervehdystäkään. Ja kun hän ei koskaan mennyt hänen puheillensa, vaan suorastaan karttoi Borrisgaardia, niin eikö hänellä ollut oikeutta edes ajatella häntä?
Ajatukset ja kaihot ovat tullittomia, varsinkin kun ne ovat niin nöyriä ja vaatimattomia kuin hänen.
Ja kun hän koko päivän ajatuksineen ja käsineen oli kovassa työssä lapsen ja talon hyväksi, niin eikö hänellä ollut oikeutta illalla myöhään lepuuttaa käsiään helmassansa ja raoittaa ovea salaisimmalle aarteellensa?
Hänen äitinsä olisi sanonut: