Vihdoin avasi rosvo taas silmänsä, kohottautui varovasti istumaan ja alkoi puhua:
— Hyvät ihmiset! Ensimäiset ja ainoat hyvät ihmiset, mitä minä olen tavannut…
Rosvon karkeaan silmäkulmaan vierähtänyt kyynel pyrki katkaisemaan hänen puhettaan.
— Niin hyvät ihmiset! Minä olen suuri syntinen ja rosvo. Mutta en sisimmästäni niin paha, kuin mitä minusta luullaan ja mitä itsekin olen koettanut ja monasti tahtonutkin olla. Olin vielä aivan pieni poikanen kun isäni ja äitini hukkuivat kovassa myrskyssä kalaa pyytäessään Ruijassa, jossa asuimme. Minä surin niin kovasti, kuin pieni lapsi suinkin surra osaa. Mutta ihmiset eivät minulle mitään myötätuntoa, eikä hellyyttä osoittaneet. Jouduin pahojen ihmisten kasvatiksi. Näin nälkää monta vuotta, melkeinpä vuosikymmenen ja sain ruoskaa, kun työt monasti kävivät yli voimieni, enkä jaksanut niitä tehdä. Tein kuitenkin työtäni nurkumatta. Kärsin yhä nälkää ja ruoskaan aloin tottua. Mutta kun kerran — se oli kuusitoista vuotta täytettyäni minun kasvatusisäni syytti muutamasta silloin tapahtuneesta varkaudesta, josta minulla ei edes ollut tietoakaan ja antoi ruununpalvelijain käsiin, niin katkeroitui mieleni äärimmilleen ja sisuni purkautui yli äyräittensä. Minä pakenin vankeudesta ja siitä lähtien olen elänyt lähes kaksikymmentä vuotta kuin peto tunturirotkoissa, kaikkien hylkäämänä, takaa-ajaamana ja halveksimana. Ensi kerran elämässäni, vanhempieni kuoleman jälkeen, tapaan nyt tänä iltana oikeita ihmisiä! Ensi kerran osoittaa minulle nyt ihminen hyvyyttä, hellyyttä ja hoivaa, senjälkeen kuin pienenä poikapahaisena äitini sylin kadotin…
Kyyneleitä tulvi tulvimalla rosvon silmistä ja liikutettuna kuunteli kodan väki tätä synkkää elämäntarinaa.
Hetken hengähdettyään hän taas jatkoi:
— Sisässäni olen aina tuntenut, että elän kurjinta elämää, mitä saattaa ajatella, mutta kuin uhalla olen yhä kiihkeämmin vain rosvon työstä toiseen heittäytynyt, aivan kuin siten kostaakseni koko ihmiskunnalle lapsuuteni kamalan kärsimys-ajan. Nyt minun on hyvin vaikea olla. Tuntuu siltä, ett'en voi enää entistä elämääni jatkaa… olen saanut kokea hyvyyttä, mitä en uskonut enään maailmassa olevankaan! Teille olen minä tehnyt paljasta pahaa ja te otatte minut nyt omiin joulukesteihinne, vaikk'ei edes vuorokautta vielä siitä ole kulunut, kun minä tunkeuduin rosvona teidän turvattomaan kotaanne. Nyt raskin entisen elämäni jättää… Olen ajatellut heti toivuttuani tästä, astella Inariin ja ilmoittautua nimismiehelle saadakseni lainmääräämällä rangaistuksella hyvittää entiset pahat tekoni.
Kaikki istuivat ääneti pitkän aikaa. Vihdoin virkkoi isäntä:
— Minulla on tässä toinen tuuma! Minä näen, että sinä oikeastaan pohjaltasi oletkin hyvä mies. Mutta sitä ei laki näe! Laki sinut tuomitsee kylmästi ja ankarasti! Laki ei anna mitään anteeksi! Jää sinä tänne minun luokseni! Minun poromaillani on sinulle kyllä tilaa, jos työtä tahdot tehdä! Minä annan sinulle nyt jo anteeksi mitä minua vastaan olet rikkonut ja samaten tulevat vähitellen tekemään kaikki lappalaiset, nähtyänsä mikä kunnon mies sinusta on tullut. Niin pääset sinä uuteen elämään, sinusta tulee uusi mies ja kaikki entisyys jää vain pahana unena jälelle, joka sekin hiljalleen haihtuu tuntoasi painamasta.
Rosvo tarkkasi värähtelevin kasvoin isännän jokaista sanaa ja hänen lopetettuaan lausui hiljaa: