Pieni purjeenkulma nousikin samalla etumastoon, joka oli jäänyt lähes miehenkorkuiseksi.
Antti hyppäsi ohjausrattiin. Jo pullistui purje, vene kääntyi pois poikkiaallokosta ja alkoi rauhallisesti kiikkuen kiitää myötätuuleen.
— "Ool rait, sano engelsmanni!" kuului Antin iloinen ääni perästä. Hyvä on pojat! Ei mitään hätää enään!
— Vai ei mitään hätää! tuumi Juho. Totta kyllä, ett'emme nyt enään tässä uponne, mutta miten arvelet meidän tarkenevan pakkasta vastaan jos pitemmäksi aikaa joudumme pohjoisille vesille.
— Onhan meillä hiiliä ainakin pariksi viikoksi, katkaisi Aapo. Ja niinkauvan kuin kamiinassa vähänkin hehkua pysyy, ei kajuutassa ole mitään hätää.
— Niin, vain pariksi viikoksi! Mutta mitäs sitten tehdään, jos tämä myrsky, joka muuten tuntuu yhä eteläisemmäksi käyvän, jatkuu moniviikkoisena etelätuulena ja me kurjalla purjeriekaleellamme emme pääse muuhun suuntaan kuin myötäseen, jatkoi Juho.
— Mitäpä tässä nyt tulevia tuumitaan! katkaisi äreästi Antti. Koetetaan vain joka hetki tehdä mitä tehtävissä on ja sillä hyvä! Älkääkä nyt turhia päriskö pojat! Painukaa kajuuttaan, pankaa kaminaan tuli ja ruvetkaa nukkumaan. Minä istun aluksi ohjausratissa. Kyllä herätän sitten teistä jonkun kun rupeaa väsyttämään.
Aapo, Juho ja Erkki, vanhimman veljen kehoitusta noudattaen, vetäytyivät kajuuttaan, virittivät tulen hiilikamiinaan ja nukkuivat pian porontaljavuoteille, perin uupuneina kovasta työstä ja suuresta mielenjännityksestä.
Tyynenä istuskeli Antti perää pidellen koko ensimäisen yön. Aamun valetessa hän vuorostaan painautui kajuuttaan levolle nuorempain veljien ohjaillessa venettä.
Niin kului ensimäinen viikko. Myrsky tuntui hiukan rauhottuvan. Navakkana etelätuulena se nyt kiikutteli poikain venettä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tuntematonta pohjolaa kohti.