— Katsokaa tuonne eteenpäin! Näettekö mitään kuutamossa?
— Jäätä! huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.
— Voi kauhun paikkaa! Mikä meidät nyt perii, hätäili Juho.
— No, no, poika! Älä nyt vielä ole hädissäsi, rauhoitti Antti. Vielähän meillä lienee jokunen päivä elämisen aikaa jälellä. Ehkäpä tässä keino keksitään!
— Niin! tapahtukoon mitä tahansa, jatkoi Aapo, aina on vaan pidettävä yllä toivoa viimeiseen saakka. Ja säilytettävä luja pelastumisen usko vielä senkin jälkeen! Muussa tapauksessahan lie selvintä heti heittäytyä laidan yli ja laskettaa pää edeltä pohjaan niin että vesi korvissa kohisee.
— Sinähän puhui poika kuin Aaprahami ainakin! Sellaisella uskolla juuri pitää miehen olla varustettu, miehen, joka maailmassa aikoo kovistakin kohtaloista lävitse raivautua. Ja mitä kovemmalta elämä näyttää, sitä reippaampaa mieltä se vaatii. Hehei pojat! Ja nyt kohti jäitä vaan, jotta keula soi!
— Älä uhmaa vaaraa veli! varoitti Juho. En minäkään pelkää! Älä luule sitä! Mutta vaara on aina vastaanotettava vakavasti!
— Vakavasti, mutta toivorikkaalla ja reippaalla mielellä! virkkoi Aapo. Mutta käykääpä nyt jälleen nukkumaan. Minä vuorostani jään yksin valvomaan.
— Sinä vuorostasi! katkaisi kiihkeästi Erkki. Minunhan nyt on vuoro! Ja minä valvon! Ellet luota minun tarkkuuteeni, niin istu vieressäni ja tirkistele sinäkin puolestani. Mutta minä vakuutan olevani valpas.
— Kas poikaa, kuin on kovana työnsä puolesta! hymyili Aapo.