— Ehkä Huippuvuoria!
— Mahdotonta! Sinne pitäisi meidän vauhdillamme olla ainakin viikon matka vielä jälellä.
— No sitten ehkä Karhusaari, jota myös sanotaan Beeren Eilandiksi? arveli Aapo.
— Sepä tosiaankin! virkkoi Antti. Siinähän pysähdyimme viimeksi Huippuvuorilta tultaessa. Kyllä tunnen, kunhan lähemmäksi tullaan.
Saaren rannikot alkoivat näyttää yhä korkeammilta ja vuoret kohosivat jo tuntureina taivaalle.
Päivä kului. Kuu nousi taas. Tällä kertaa jäätiköiden takaa. Saaren piirteet kävivät selviksi sen valossa.
— Karhusaari se on! huusivat Antti ja Aapo yhteen ääneen.
— Nyt olemme pelastetut! riemastui Juho. Eikös siellä pitäisi olla jonkinmoisia asumuksiakin?
— On kyllä! Valaanpyytäjien turvekotia. Kyllä niissä tarkenee. Ja kivihiiltä on saarella yllin kyllin vuorissa.
Jäähalkeama, jota myöten pojat lipuivat eteenpäin, näytti olevan auki saareen asti. Halkeama leveni paikotellen laajemmiksi suliksi kohdiksi, paikotellen taas ahtautui aivan kapeaksi väyläksi, jota myöten vene hädin tuskin vain pääsi kulkemaan. Tunti tunnilta tulivat pojat yhä lähemmäksi ja niin vihdoin, kun kuu juuri oli kohonnut korkeimmilleen, laskivat he riemuiten rantaan, pieneen lahdekkeeseen saaren lounaiskulmaan.