He pääsivät aluksellaan aivan rantapiihin asti, kiinnittivät sen lujasti köysillä kiviin ja astuivat maihin.
Tuntuipa omituiselta tuntea taas kiinteää maakamaraa jalkainsa alla. Ja tuntuipa se hyvältä!
Lunta oli maassa jo aika paksulti. Pojat kahlasivat eteenpäin. Monta askelta he eivät kumminkaan kerinneet ottaa, kun äkkiä kuulivat äreän koiranhaukunnan aivan läheltä edestäpäin.
— Koira! huusi Erkki.
— Ja siis ihmisiä! lisäsi Aapo.
Samassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen. Mutta kun pojat sitä puhuttelivat ystävällisesti, tuntui se lauhtuvan, jäi hetkiseksi ääneti tirkistämään tulijoita ja päästi haikean ulvonnan.
— Kamalalta kuuluu tuollainen ulvonta oudossa yksinäisessä saaressa! virkkoi Juho.
— Ja kummalta tuntuu, ett'ei näy ihmisiä missään? ihmetteli Aapo,
Yhä ulvahteli koira.
Pojat seurasivat koiran jäljessä ja saapuivat pian suurehkon lumisen kummun ääreen, jonka he heti huomasivat lumenpeittämäksi turvekodaksi.