Kuu paistoi kirkkaasti ja revontulet alkoivat leimuta taivaalla.
— Kumma, että hangella on ainoastaan koiranjälkiä! Ihminen ei siis tässä ole astellut ainakaan sitten viime lumisateen.
Samassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen.
Antti asteli kodan ovelle ja kolkutti.
Ei vastausta!
Hän työnsi oven auki ja astui sisään. Siellä oli pimeätä, eikä niin ollen saattanut eroittaa mitään.
Toisetkin pojat hiipivät varovaisesti vanhimman veljen perästä.
Samassa kuului kova romahdus ja sitä seurasi Antin kirkaisu.
— Ottakaa pojat valoa! Kompastuin johonkin kasaan.
Koira ulvoi kaameasti ulkona. Juho raapasi tulta. Leimahtavassa valossa pojat näkivät porontaljoin lomasta aivan Antin luota pistävän esiin kalpeat ihmiskasvot, silmät ummessa.