Erkki ja Juho peräytyivät ovea kohti.
— Kuollut! kuiskasivat he.
— Kuollut tai kuolemaisillaan oleva! lausui Antti tyynesti, vaikkakin väräjävällä äänellä. Virittäkää hiiliin ja puihin tuli, niin saamme nähdä miten on asiat!
Juho viritti tulen.
— Hän hengittää vielä! ilmoitti Antti. Hakekaa pojat nopeasti kajuutasta konjakkia ja tuokaa myös ruokatarpeita. Kylmä ei miestä vielä liene vahingoittanut sen pahemmin, mutta luulen hänen jo kauankin kärsineen nälkää.
Pojat raottivat nukkuvan suuta ja kaatoivat siihen kupillisen konjakkia, tuota jäämeren kalastajain luotettavaa ja aina varastossa pidettyä lääkettä. Sen vaikutus näkyikin pian. Mies aukaisi silmänsä ja loi hämmästyneen katseen poikiin.
Hän näytti koettavan sanoa jotakin, mutta voimat olivat niin heikot, ett'ei ääni tullut kuuluville. Huulet vain hiukan liikahtivat.
— Ehkä hänellä on jano! arveli Erkki.
Juho nosti vesituopin hänen huulilleen. Se tuntui tekevän hyvää. Ja kun pojat vielä syöttivät hänelle paistettua turskaa ja ohravelliä näytti väri palaavan kasvoille. Hän nyökäytti kiitokseksi päätään ja nukkui taljoille sikeään, vahvistavaan uneen.
Pojat saivat nyt aikaa tarkastella turvekotaa, johon olivat tulleet. Se oli tilava ja hyvin rakennettu valaanpyytäjäin kota, jossa varmaan oli jo montakin ankaraa talvea turvassa asuttu. Asuinkodan vierellä huomasivat pojat vielä kaksi ruokasäiliökotaa ja yhden suuren hiilisäiliökodan, joka heille iloiseksi yllätykseksi oli täynnä mitä parhainta kivihiiltä.