Tutkittuaan näin tämän omituisen asumuksen, pojat astelivat rantaan, katsastamaan miten vene oli pysynyt rannassa ja millaisiksi olivat jääsuhteet käyneet.
Vene oli kyllä hyvin paikallaan, mutta jäät eivät olleet toivomusten mukaan.
— Katsokaa nyt veljet! virkkoi Antti. Sensijaan, että jäät olisivat halkeilleet yhä enemmän ja ajautuneet pois niinkuin toivoimme, ovat nyt entisetkin halkeamat tukkeutuneet ja meri vetäytynyt jäähän aivan silmänkantamattomiin asti. Tuossahan on rannalla valaanpyytäjäin jättämiä puutarpeita, joista olisimme saaneet tilapäiset mastot veneeseemme ja päässeet lähtemään kotiin päin. Mutta nyt saamme jättää ne puuhat kevääksi ja alkaa vain varustautua talvea viettämään tässä kaukaisessa, yksinäisessä ja autiossa saaressa. Kummalliselta tuntuu nyt kohtalomme ajatella tällä hetkellä ja vielä kummallisemmalta tuon miesparan, jonka äsken saimme käännytetyksi takaisin kuoleman portilta!
Pojat kantoivat aluksestaan kaikki taljat, vaatteet, peitot ja ruokatarpeet kotaan. Siellä nukkui mies rauhallisesti vuoteellaan lämpimässä. Pojat laittoivat vuoteensa myös kuntoon ja paneutuivat maata. Kytevät hiilet takassa risahtelivat hiljaa. Ulkoa kuului yhä koiran katkeamaton kaamea ulvonta.
* * * * *
Seuraavana päivänä pojat koettivat kaikkensa saadakseen nälkiintyneen miehen voimat jälleen palaamaan. He syöttivät hänelle taas lämmintä ohravelliä ja paistettua turskaa. Antoivatpa vielä kulauksen konjakkiakin lääkkeeksi.
Mies nukkui koko päivän, mutta iltapäivään päästessä hän heräsi aivan silminnähtävästi voimistuneena.
Hän kohottautui puoliksi istumaan sekä kuiskaten katkonaisesti virkkoi, poikain hämmästykseksi vielä heidän omalla äidinkielellään:
— Olette kunnon poikia… kiitos… kutsukaa Sierkki sisään… luulee minun kuolleen… hänestä en viiteen vuoteen ole ollut päivääkään erossa!
— Sierkki! Jahaa! Se on hänen koiransa!