Juho raotti ovea ja huusi:
— Sierkki Sierkki!
Koira, jonka ulvonta vähitellen oli muuttunut hiljaiseksi uikutukseksi, käänsi hiukan päätään syvässä, lumeen kaivamassaan makuuhaudassa, mutt'ei liikahtanut paikaltaan. Eikä näyttänyt hituistakaan maistaneen sitä ruokaa, minkä pojat aamulla olivat asettaneet sen ääreen.
— Sierkki Sierkki! huusi hän uudelleen.
Koira painautui yhä syvemmälle kuoppaansa ja jatkoi vaan uikutustaan.
— Ei se tule! virkkoi Juho kotaan päin.
— Niin… ei tottele vieraan kutsuntaa. Koetanpa itse huutaa. Pitäkää ovea auki! kuiskasi mies.
Sierkki! tuli tuskin kuuluvasti miehen huulien raosta.
Koira hypähti pystyyn, seisoi hetkisen hievahtamatta ja syöksyi sitten kodan ovesta sisään, juoksi suoraan isäntänsä päälle, nuoli kiihkeästi kasvoja, kaulaa ja käsiä vuoron perään, kiljahteli ilosta, hypähti tuon tuostakin ilmaan ja kiersi villisti haukkuen ympäri kotaa.
Liikutetuin mielin pojat seurasivat koiran ääretöntä iloa. Häntäänsä heiluttaen käväsi Sierkki siinä ilossaan nuolaisemassa poikainkin käsiä, aivan kuin tahtoen puolestaan kiittää ja sanoa: