— Te olette varmaankin tämän ihmeen tehneet!
— Antakaa sille ruokaa… mutta ei liian paljon, virkkoi mies, kyynelten valuessa silmistä.
Pojat antoivat koiralle kalan ja vellin jätteitä. Kiihkeästi se ahmasi ne kitaansa ja heti sen tehtyään nukahti isäntänsä viereen, joka jo aikaisemmin oli vaipunut uneen.
Kului taasen yö. Seuraavana aamuna oli mies jo niin toipunut, että saattoi kävellä ja rasittumatta keskustella pelastajiensa kanssa. Hän aloitti puheen:
— Kenenkäs poikia te olette?
— Antti Korhosen poikia Kjelvikistä. Jouduimme tänne haaksirikkoutuneina turskalasteinemme, vastasi Aapo.
— Vai Antin poikia Kjelvikistä. Kyllä minä hänet hyvin tunnen. Olen itse asunut kylässä monta vuotta lapsuuteni päivinä, noin neljäkymmentä vuotta sitten.
— Kukas te sitten olette?
— Poro-Kalleksi minua nykyjään sanotaan. Aikaisemmin olin tunnettu… Rosvo-Kallen nimellä.
Pojat jäivät hämmästyksestä ja kauhusta aivan sanattomiksi. He tuijottivat kuin kivettyneinä puhujaan ja Erkki vetäytyi vaistomaisesti vanhempien veljien suojaan.