— Sekö hirveä mies! sai Aapo vihdoin suustaan.
— Totta on, että ennen olin kylläkin hirveä ja peljätty. Mutta nyt olen toinen mies! Vai onko puoleen vuosikymmeneen enään kuultu mitään Rosvo-Kallen ilkitöistä? Ja kuitenkin olen elänyt samoilla seuduilla kuin aikaisemminkin. Lapin kansa on minulle jo antanut anteeksi ja toivon että Ruijan väki tulee tekemään samoin, tutustuttuaan nykyiseen Poro-Kalleen.
— Emme usko, että Kjelvikissä annetaan koskaan anteeksi sitä kahdeksan nuotan varkautta, minkä siellä kerran teit! He varmaan tappaisivat sinut! Mekin olimme sinä talvena kuolla puutteeseen, kun saimme nuotatta olla parhaan kala-ajan, virkkoi Aapo äreästi.
— Yhtä paljon kuin ennen uskoin ihmisten pahuuteen, luotan nyt heidän hyvään tahtoonsa ja hyväsydämisyyteensä. Senvuoksi uskon Kjelvikin kylänkin antavan anteeksi. Jos kerran täältä hengissä sinne vielä päästään, aijon itse tunnustaa pahat työni ja vähitellen korvata vahingot, sekä saattaa takaisin nuotat, jotka muuten ovat vielä täydessä kunnossa vanhassa varastopaikassani Finkonkjeilassa. Mutta tässä ei nyt ole aikaa vanhojen ikävien muistojen penkomiseen. Muuan ihmishenki on vielä vaarassa ja nyt voi olla minuuteista kysymys! Mutta sanokaa toki ensin, voitteko antaa anteeksi entiselle Rosvo-Kallelle hänen pahat tekonsa teitä kohtaan? Uskon, että tulette sen kuitenkin tekemään, sitten kun kerron teille surullisen elämäni tarinan.
Miehen rehellinen puhe ja vilpitön katse vaikutti poikiin. Omituiset olosuhteet, joissa elettiin, tulivat vielä avuksi, tehden sen, että pojat hetkisen kuluttua vakuuttivat tahtovansa tulla ystäviksi Poro-Kallen kanssa ja unhottaa Rosvo-Kallen.
Mies jatkoi sitten puhettaan:
— En tiedä miten on käynyt lappalaisen ystäväni, Muotkavuoman Matin. Olin hänen kanssaan Tromssan markkinoilla, jonne veimme aluksen täyden poron nahkoja ja lihaa. Palatessamme jouduimme Hammerfestin tienoilla kamalaan etelämyrskyyn, ajauduimme tänne, aluksemme särkyi rantaa vasten ja lähtiessämme saaren sisäosia katselemaan eksyimme toisistamme sakeassa sumussa, joka meidät äkkiä yllätti. Senjälkeen en ole toveriani nähnyt, miestä, joka on miesten parhaita. Itse taas jouduin ravinnon puutteessa siihen kurjaan tilaan, mistä te minut tapasitte ja pelastitte. Siitä tulkoon teille suurin kiitos ja palkkioksi paras onni kaikille matkoillenne!
— Lähtekäämme heti etsimään! huudahti Antti.
— Minun ehdotukseni olisi seuraava, jatkoi Poro-Kalle. Kolme teistä lähtisi Sierkin keralla Mattia etsimään ja yksi jäisi tänne minun seurakseni, kun vointini ei vielä ole kovinkaan kehuttava. Voisimmehan me sill'aikaa perata ja suolata turskianne sekä louhia vuoresta kivihiiltä, jota Jumalan kiitos on yllin kyllin ja jota talven pitkään kyllä tarvitaan. Me nostamme vuorelle merkiksi riu'un, johon kiinnitämme jonkun säkin riekaleen lipuksi, niin löydätte takaisin tänne.
Päätettiin, että Erkki jää kotaan, ja kolme vanhinta veljestä lähtee etsimään. Niin tapahtuikin. Otettuaan evästä runsaasti ja poronnahkaiset makuusäkit, pojat läksivät matkaan.