He nousivat tunturiylängölle, laskeutuivat rotkoon, taas tuntureille ja taas rotkoihin. Kiertelivät rantoja ja samosivat sisämaita. Mutta minkäänlaista merkkiäkään etsittävästä ei löytynyt.
— Kai miesparka on kuollut jo! tuumivat pojat yön pimetessä ja ryömiessään makuusäkkeihinsä ensimäisenä iltana.
Niin meni vielä toinen ja kolmaskin vuorokausi. Pojat olivat jo varmoja, että kaikki etsiminen oli turhaa ja päättivät siis suuntautua kodalle takaisin. Merkkilippukin juuri parhaaksi oli näkyvissä kaakossa. Silloin he hämmästyksekseen huomasivat Sierkin kadonneen. He huutelivat ja viheltelivät, mutta koiraa ei kuulunut eikä näkynyt.
Pimeys ehätti heidät siinä. Ei auttanut muu, kuin vielä yhdeksi yöksi oli vetäydyttävä makuusäkkeihin. Pojat parhaillaan kiskoivat säkkejään kiinni kun Antti yht'äkkiä huusi:
— Pojat! kuuletteko mitään!
Pojat pistivät päänsä ulos säkeistä.
— Totta tosiaan! Kuuluu haukuntaa lännestä. Olisiko Sierkki löytänyt jonkun otuksen vai…?
Uni ei tahtonut tulla silmiin. Makuusäkkiinkin kuului kaukainen kumea haukunta.
* * * * *
Poro-Kallesta ja Erkistä oli sillävälin tullut hyvät ystävykset. Päivät päästään he suolasivat turskaa. Veneestä muodostivat he aitan, raivasivat keularuuman tyhjäksi ja suolasivat sen kalaa täyteen.