Kauvan eivät pojat enään olisi jaksaneetkaan petojen kanssa rynnistellä. Voimat olivat jo perin lopussa. Uupuneina ja huohottaen istahtivat veljekset hangelle, iloisina voitostaan ja ennen kaikkea Jounin pelastumisesta.
Hetkisen levähdettyään he kokosivat kaatamansa sudet tiensyrjään, tiheään vesakkoon, yhteen kasaan sekä pantuaan paikan tarkkaan merkille, astelivat tyytyväisinä porojensa luokse ja alkoivat ajaa hilkutella kotikodalle päin.
* * * * *
Ruijasta kuuluu porokellojen kilinää. Sieltä ajaa Iisko Muotkavuoma vaimoineen iloisin mielin kotia kohti, ahkiot täynnä jouluvarusteita, jauhoja ja riisiryynejä ynnä kaikellaista hyvää lapsille. Poronliha ja nahat olivat olleet hyvissä hinnoissa ja niitä vaihtamalla he nyt kaikki ostoksensa olivat saaneet tehdyksi sekä vielä rahaa päälle päätteeksi.
— Hei Inka-eukko! Tuon kummun takaa pitäisi jo kodin näkyä! Ei ole matkaa enää paljoa jälellä. Saapa nähdä joko pojat Inarista ovat kotiutuneet! Tuskinpa vielä sentään!
Porot ponnistavat viimeiset voimansa. Hekin tietävät pian saavansa levätä pitkän raskaan matkan jälkeen. Ajetaan kummun yli.
— Kas tuollapa kota jo pienenä kyhmynä näkyykin tunturia vasten, jatkaa Iisko, mutta kumma, ett'ei tulenvälkettä sieltä näy. Onkohan Aslak nukahtanut liian pitkään ja tuli sisällä sammunut?
He lähenevät yhä kotia.
— Kummapa on tosiaankin, ett'ei tulta näy! virkkaa Inka käyden levottomaksi. Ja muutenkin tuntuu kota minusta niin aution ja elottoman näköiseltä. Ei suinkaan vaan mitään pahaa ole tapahtunut!
— Ei! Mitäpä siellä! Mutta hiukan kummalta tuntuu minustakin. Enkä eroita porojakaan pihalla. Pimeyskö sen tehnee vai mikä?