Pari tuntia hiihdettyä tulivat he aavalle suolle. Oli juuri vuorokauden valoisin aika. Toisin sanoen näki hiukan paremmin kuin yöllä. Siinä keskipäivän pimeänhämärässä takaa-ajajat huomasivat suolla jonkun matkaa edessään tumman ryhmän kiitävän pohjoista kohti.
— Siinä ne nyt ovat! huudahti Jouni, pian saamme kiinni!
— Näettekö pojat, onko siinä ryhmässä montakin ihmistä!
— Minusta näyttää, että on vain yksi, virkkoi Matti.
— Niin näyttää minustakin, tuumi isä.
— Olkoon kuinka monta tahansa, kyllä me nyt ne höyhennämme, jatkoi Jouni.
— Kyllä! Kyllä me nyt roiston opetamme, ett'ei enään toisten tule jouluamme häiritsemään.
— Kas! huudahti Matti. Mies näyttää huomanneen meidät. Katsokaa miten hän hiihtää kovasti ja kiiruhtaa poroja!
Rosvo oli tosiaankin huomattavasti lisännyt vauhtiaan ja takaa-ajajat tekivät samoin. Pyryten katkesi suo. Hiihdettiin pienen metsäkannaksen poikki. Alkoi toinen aava suo. Metsänreunasta erotessa virkkoi isä:
— Kas kummaa, miten liukkaasti se poika potkii eteenpäin umpihangessakin. Välimatka on tuskin vähentynyt. Tätä vauhtia pitäen emme saavuttane häntä ennen iltaa.