Esirippu.
"Rahalla on taivaallinen voima."
Seuraavat seikkailut tapahtuivat kaksikymmentä vuotta sitten, eli toisin sanoen: niinä aikoina, jolloin talonpojat metsäkaupoilla äveriäisyydelleen perustuksen laskivat. Syrjäisemmät seudut olivat nim. niihin aikoihin asti saaneet olla rauhassa — nyt jo maanvaivaksi käyneiltä "tukkiherroilta". Takamaille ei omien tarpeidenkaan vuoksi tarvinnut mennä, kun metsää oli yllin kyllin lähempänäkin. Ainoastaan silloin tällöin kaadettiin joku kaski suurilla saloillakin, ettei aivan läpipääsemättömiksi olisi kunnaat käyneet. Mutta siitä huolimatta löytyi melkein jokaisen talon maalla sellaisia metsäpalstoja, joista isäntämiehet kehahtelivat: "Ei ole sieltä sittemmin kirveen kalinaa kuulunut, kun Ukko-Noa aikoinaan joitakuita arkunhirsiä raastoi."
Näin oli laita Kuurilassakin, eräässä pitäjän perukoilla olevassa talossa. Mutta jopa osasivat 'saksat' sinnekin ja joillakuilla tuhansilla markoilla itselleen parhaimmat metsäkappaleet keinottelivat. Käsirahoiksi tukun seteleitä tunkivat; jälelle jääneen, suurimman osan summasta saisi isäntä itse, avoveden tultua, noutaa kaupungista 'ruukin' konttorista.
Talven tultua kävi sitten ryske ja räiske Kuurilan sydänmailla. Lellahteli routainen maa, tuoksahteli kuiva lumi, kun satavuotiset petäjät kumahdellen ja humahdellen kaatuivat. Nujertui nuoret kuuset, raiskautui sirot männyt, kun ne järeät jättiläiset, joiden huminaa olivat tähän asti kuunnelleet, viimeiset voimansa ponnistelivat, kamppailunsa kamppailivat. Metsot ja koppelot kotkottaen, ketut ja jänikset pemahdellen rauhallisempia asuintiloja etsimään lähtivät.
Tulipa kevät. Vedet jo vapaina velloivat. Mutkaista jokea myöten uida kelluttelivat uhkeat tukit kohti maailman markkinoita.
Sopimuksen mukaan lähti Kuurilainen nostamaan lopputiliä. Käsirahat olivatkin jo kohta lopussa. Ulkolaiseen konjakkiin oli niistä suurin osa mennyt, Kuurilainen oli ryyppymiehiä, osa muihin ylellisyystavaroihin, komeisiin huonekaluihin y.m. — Kuka sitä nyt enää viitsisi tavallisten talonpoikain tavalla elää kituutella, kun on kerran päässyt varoihinsa, niin aprikoi ukko.
No niin! Hän kerkesi kaupunkiin ja meni suoraa päätä konttoriin nostamaan rahoja. Herrat kohteliaasti kumartelivat, puumerkin vedättivät ja paksun pinkan seteleitä Kuurilaisen eteen kantoivat, taskut täyteen tunkivat, koska ei hänellä ollut rahalaukkua matkassa. Veivät siitä sitten sisälle. Siellä ryyppyjä kallistelivat ja uusia metsäkauppoja ehdottelivat. Lypsivät, lypsivät, kun huomasivat, että olivat saaneet oikean maankollon heruteltavakseen. Ja tuli kun tulikin kaupat tehtyä. Kuurilainen myi kaiken jälellä olevan metsänsä ja sai taasen kasan kultakolikolta käsirahoiksi. "Setelit loppuivat", sanoivat herrat, "kun yhdelle miehelle pitää koko kassa tyhjentää."
Kuurilainen hymyili humalaisen leveätä, hillitöntä hymyä, ahtaassaan heliseviä rahoja vielä tyhjinä oleviin taskuihinsa. Herroihinkin hyvä tuuli karkasi; hekin partaansa naureskelivat, mutta omalla tavallaan tietysti. — -Rupesi siitä sitten ukko pois hankkiutumaan. Kiitteli, kosteli, painoi 'Mustin' nahasta tehdyn lakin korvilleen ja niin ikään astui kadulle. Herroilta remakka pääsi, kun hänen jälkeensä oven sulkivat.
"Sellaisia poikia minulla on", sanoi joku heistä. "Kunhan vaan sanoissa sopii, niin kyllä rahoissakin." Olivat ne aika poikia nekin!