Kuurilainen katuja käveli ristiin rastiin, katsellen ja kaihkaillen, mihin sopisi poiketa ostoksille. Huomasi viimeinkin kultasepän kyltin. Siinä mieleen pällähti, että joutaisi se olla minunlaisella miehellä oikein kultakellokin, hopeaisiahan niitä on jo jokaisella poika-sompulalla. Kävi siitä sisälle. Kultaseppä kysyi: "Mitä saisi olla isännälle?"
"Näyttäkääs paremman puoleisia kultakelloja", sanoi Kuurilainen.
"Jaha, jaha! Heti paikalla. Tässä olisi, sata markkaa vain."
"Eikö ole tyyriimpiä?"
Kultaseppä hölmistyi ja heitti tutkivan silmäyksen ostajaan. Näkipä silloin ihmeekseen setelipakan syrjän taskusta. Silmät välähtivät.
"Olisi täällä yksi 250 markan kello, mutta kun sellaisten kysyntä on harvinaista, niin en…"
"Eikö ole tyyriimpää?" tokasee Kuurilainen vieläkin ja roiskauttaa samalla pitkän tupakkasyljen puhtaalle lattialle.
Yhä enemmän hämmästyi myyjä, mutta keksi kuitenkin keinon.
"Jaa! Kaupassa ei nykyään ole sen kalliimpia, mutta jos sovitaan kauppoihin, niin voisinhan minä myydä omani. Se ei kyllä ole enää vallan uusi, se on ollut jo jonkun kuukauden, mutta käynti on tarkka sen voin vakuuttaa."
"No tuollaista sitä jo kehtaisi kantaa", tuumii ostaja. "Mitähän tuolla on hintaa?"