Ja toiset portaissa tupakoi
ja vuoroa vaiti vuotti,
ja nurkan takana supattain
joku advokaattiaan juotti.
Sudet, asianajajat, salkkuineen
eestaas ne tärkeinä kulki,
ja närhi, käräjäpukari,
taas oli juopunut julki.
Se rentona olla terhenti
koko pihan sankarina,
kun juuri esille huudettiin
se ketun ja karhun kina.
Ovi aukes: pöllö-laamanni
näkyi tuomaripöydän takaa,
lakikirjat ja kynttilät edessään.
Mies muuten viisas ja vakaa,
sadesäällä vaan kovin kärttyisä,
kun vaivas se vanha leini.
Oli kriivariks viereen kivunnut
— jopa jotain! — jo varpus-teini
Ja lautamiehet, varikset,
ne nuokkui penkkejä pitkin,
väsyneinä seistä nuuhotti
jo korpit, viskaalitkin.
Niin kettu esihin viipotti
ja vilhui lautakuntaan;
tuli tassutti perässä karhu, kuin
heränneenä kesken untaan.
Rykäs tuomari, korjas pänsneitään,
»no», sanoi, »no kuulla antaa,
mite teille on, vanhat skurkit, taas,
mite kantaja peelle-kantaa?!»
— »Sitä vaan, hyvä laki ja oikeus,
sitä vaan», sanoi nöyränä kettu,
»täss' anoisin, että kuoma tää
olis sakkoon langetettu.
Se herjas mua, paki paraastaan
minut rosvoks ja ryöväriks pani,
ketun leikkas kansalaiskunniaa,
niin rehellistä ani.»