Saapui asunnoille ihmislasten. Maassa oli silloin suuri sota. Tuhansien peninkulmain takaa ihmiset, jotk' eivät elämässään olleet koskaan toisiansa nähneet eikä tienneet toinen toisistansa, oli — jättäin kodin, vaimot, lapset — tulleet surmaamahan toisiansa. Ilmivalkeassa kylät paloi, kodit, kirkot oli autioina, hautuumaina sadat viljapellot. Ilmat täytti tykkein surmavirsi, itku, voihke, vihan kiroukset.
Äänetönnä katsoi vihan työtä
Herra, päänsä hiljaa alas painain.
Golgatankin tuskaa katkerampi
suru hänen sydäntänsä raastoi.
Lausui huulin valkein: miksi, miksi?
Niinkuin kaiku huokas metsä: miksi?
Silloin, katso, tapahtui kuin ihme! Tykit vaikenivat hiljaisiksi. Savupilvet väistyi, kirkkahina katsoi tähdet yli kuolon kenttäin. Aavistuksen outo rauha kulki yli eläväin ja kuollehien. Juoksuhaudoista soi jouluvirsi.
Juoksuhaudoista soi jouluvirsi, ensin arkana kuin nuori lintu ensi kertaa lentoon lähtiessään kokeileepi siipiensä voimaa, sitten nousten aina rohkeammin täyteen lentoon kohti korkeutta. Juoksuhaudasta niin juoksuhautaan vyöryi virsi aina voimakkaampi. Kotvan päästä samaan säveleeseen viholliset toisin kielin yhtyi. Hiljaisessa, autiossa yössä hävityksen keskeltä ja kuolon, kärsimyksen, tuskan, vihan yli kohti ikuisien tähtein rauhaa nousi säveleitten siivin virsi, niinkuin nousee maasta ihmiskaipuu.
Poispäin kääntyi silloin Vapahtaja.
Hartiansa niinkuin vavahtivat.
Käsiin kätki kasvot hän ja itki.
3.
TÄHDET
Tuli Joulun tähti ja Mars, sodan tähti, ja kohtasi toisensa matkallaan sini-ilmojen alla, kun taivahalla Pyhä Yö oli syttynyt loistamaan.
Oli valkea toinen
ja verinen toinen
ja kumpikin kohtalon-tähtiä Maan
Ja vallasta heidän
Maan lapsien, meidän,
ah rinnoissa iäti taistellaan.
Ja Mars, sodan tähti,
se verinen tähti,
se virkkoi valkeelle veljelleen:
»Sa nähnetkö valot —
kuin uhrien palot
Maan päältä nousevat korkeuteen.