Vuoskymmenihin ei kutsuneet ole kirkkoon kelloni säveleet. Olen mykkä muisto jo entisaikain, olen ympäröimä jo tarun-taikain, on ylläni vuotten hopeaa.
Niin outona mulle vaeltaa jo uusi polvi mun ohitseni, olen unhoitettu ma kummulleni — ah, kellot vaikeni rinnassain!
On multa murtunut kellonkieli, on multa murheiseks mennyt mieli — olen vanha ja hyljätty tapuli vain! Ei helkähdä ilmahan malmin ääni, mun pitkään ikävään painuu pääni — Ah, kellot vaikeni rinnassain!
Ja kuitenkin! Yhä vieläkin minä tunnen ja hengitän sävelin —! Yhä rinnassani soi ja soi, vaikk' enää en ääntä saada voi!
Ei! Joskus vielä mun kelloni lyö! Ne lyö kun on tullut jouluyö. Kun käy yli maan pyhä aavistus, mun täyttyy mieleni kaipaus. Kun hetkeks kahlehet kirpoaa, mun lauluni silloin sävelet saa. Kun yhtyvät aika ja ikuisuus, on kellojen kielissä voima uus. Kun aukenee portit korkeuteen, sävel mykkä pakahtuu kiitokseen.
Ja ma laulan yössä yksinäni mun kaipaukseni, ikäväni. Miten riemuiten malmi raikahtaa! Ja ma tuntea voin ja aavistaa: ain alta mun raskaimman murheeni paineen sävel riemukkain lyö lauluni laineen!
Ja vaikk' olen hyljätty tapuli vain —
sadat, tuhannet yhtyvät laulussain:
Sukupolvien kaipuu iäinen
soi tähtiin kieliltä kellojen!
5.