ja — voi maailman pahuutta! — lentää varas
pois suussa jo paistinpaloista paras.
Näin käy: Peni vaan kun päätään kääntää,
joku heti lihapalasta viedä vääntää.
Peni keikkuu ja kieppuu vimmassa vihan,
piha niskavilloja pölisee ihan.
Peni väsyy viimein ja makuulle heittää,
käpälillään paistinsa tähteet peittää.
Ja miettii: annanpa olla tuosta!
Toki toista ois sentään metsiä juosta.
Tämä rikkaan osa, se on nolo ja polo.
Oli parempi köyhänä olo!
KURKI JA JOUTSEN
Kulki kurki arvokkaana suolla, päällä harmaa, vanha lievetakki, nukkavieru, vanhanmallinenkin. Mutta mitäs takista! Se astui – kurki näätsen – ylen juhlallisna, kallellansa pää kuin esteetikon, siristeli väliin silmiänsä niinkuin taidenäyttelyissä tehdään, katsoi joskus ylös ympärilleen, sitten jälleen maahan mietteissänsä; pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin. Joskus hypähti se poikki mättään niinkuin vähän varkain arvoltansa, palas sentään juhlatyyliin kohta käynnissänsä vakaan verkkaisessa. Peilautui niinkuin ohimennen lähteen silmässä ja suoristihe.
Arvokkaamp' ei ole totisesti
luokan eessä koulutarkastaja.
Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!
Arvokkuus on kurjen toinen luonto.