Totta puhuin oli arkitöissään
kurki kesken elämänsä proosaa:
etsimässä suosta sammakoita.
Annas olla, silloin joutsen siihen tulla lennähti kuin poutapilvi olis lehahtanut taivahalta.
– Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!
Vastaisko tuolle? mietti kurki;
heitti olan takaa ylpeästi:
– Anna sinä kauniin ilman olla,
mitäs siitä minulle sa haastat!
Eipäs mennyt joutsen hämillensä.
Laukas vastaan sanan voimallisen,
jotta melkein mykäks meni kurki:
– Terveisiä, veli, taivahasta!
– Taivahasta… tuota, mitä se on? kysymys se ihan huomaamatta varastihe kurjen kielen alta.
Joutsen, itseksensä silmää iskein, alkoi mielevästi tarinoida: – Ettäs kysytkin! Se vast' on jotain! Se on paikka paljon kaunihimpi kuin on suo ja maa ja metsä tuossa. Pilvein päällä, päivän tuolla puolla, yläpuolla vipajavain tähtein iki-ihanainen maa on taivaan. Kaikk' on siellä paljon parempata…
– Mutta… onkos siellä sammakoita? tarttui tosi-innostunut kurki.
– Mitä? Sammakoita? Eihän toki!