Oli pulannut karhu vaan muka muussa,
ja niin on teeri suussa!
Tuli päivänpaistavaks karhun tuuli,
meni messingille huuli.
»Eri pelit ne on», mietti, »ja miehet sentään,
joille paistit suuhun lentää.»
Ja siinäkös se ihan pöyhistäytyi.
Tää muille näyttää täytyi.
Ja ei niin murenta syö, ei haukkaa.
Päin naapuria laukkaa.
Ja eikös tullut vastaan kettu
kuin ikään kuulutettu!
Mut kas, ei teerestä kettu minään,
ei sitten näkevinään!
Se ilmoja vaan muka tutkii, vahtaa:
»Mikä tuuli tuulla mahtaa?»
— »Voi pahus sen konsteja», karhu mietti,
»nyt konstistas tuli pietti.»
»Hm», pani vaan karhu kuin valtioviisas.
— Ketun tiedonjanoa piisas,
sitä tuulta se tärkeenä tietää penäs
— ja teertä katsoa tenäs.