Kerran keväisenä sunnuntaina tuli Lemperin isäntä Malilaan. Aaro oli jo aika pojan jyskyläinen. Ja Lemperin isäntä sanoi, että Aaro saisi tulla heille huomiseksi perunan kylvämiseen. Jos tekisi vointinsa mukaan ahkerasti työtä, saisi jäädä koko kesäksikin, ainakin heinänteon ja leikkuuajan ylitse, tuumaili isäntä.
Aaro meni jo sinä iltana Lemperiin.
Ja hän oli niin täynnä elontoivoa ja työnhalua. Hänhän oli nyt jo melkein oikea renki, joka asema hänelle oli niin toivorikkaana häämöittänyt, sillä mitäpä muutakaan päämaalia sitä voisi olla päivätyöläisen pojalla. Kun hän tämän kesän olisi Lemperissä, niin ensi syksynä ottaisi pestin ja rupeaisi oikein vuosirengiksi joko Lemperiin eli muuanne. Olihan siskokin jo Purolassa piikana, vaikka viime kesänä oli vaan lapsenlikkana.
Aaro aikoi olla oikein mallikelpoinen palvelija. Silloin sunnuntai-iltana jo olivat hänen kaikki jäntereensä niin vireillä kuin jännitetty jousi, että kun vain joku viittaisi, niin hän olisi valmis lähtemään. Aaroa melkein harmittivat nuo toiset rengit, kun olivat niin huolettoman ja välinpitämättömän näköisiä.
Iltasella oli puheena, että Aaro aamulla saisi mennä haasta hevosta hakemaan. Aarosta oli se niin mainiota, että hän iltasella otti suitset jo tallista valmiiksi ja asetti ne tuvan naulaan hyvin näkyvälle paikalle, että aamulla saisi sukkelaan käsiin.
Väki asettui näin sunnuntai-iltana aikaseen nukkumaan, että aamulla jaksaisi paremmin nousta. Aaro valvoi kauvan vuoteellaan mietiskellen huomisen päivän tehtäviä ja vihdoin vaipui levottomaan uneen.
Mutta yöllä löysi hän itsensä ihmeikseen Lemperin pellon veräjältä. Aluksi ei hän ensinkään voinut käsittää mitenkä hän oli sinne joutunut.
Ja suitset olivat hänellä kädessä…
Mutta sitten muisti hän nähneensä unta, että häntä käskettiin haasta hevosta hakemaan. Ja unissaan kaiketi oli hän ottanut suitset naulasta ja tänne kävellyt. Veräjällä oli pudonnut ja siinä herännyt.
Mitäs muuta kuin uudestaan nukkumaan.