Vastakin käyttivät päällysmiehet Aaroa pikkujuoksuilla, viemässä jotakin käskyä jokivarren toiseen paikkaan tai iloliemen haussa. Usein sattui noilla retkillä tilaisuus pistäytyä vesakkoon ja nukahtaa pensaitten pimennossa. Muutaman kerran tapasi joku päällikkö Aaron jokivarrellakin torkkuen istumassa, mutta ei siitä sen kummempaa tullut.
Aaro voi siten olla "työssä" yhtä mittaa yöt ja päivät. Ja täällä hän viihtyikin ihmeellisen kauvan, aina yli juhannuksen, tukinuiton loppuun asti.
Juhannuksen aattoiltana oli Aaro kokolla. Tukkimiehet olivat hommanneet sinne viuluniekankin ja karkeloivat tienoon tyttöjen keralla.
Mutta kun Aaro palasi yksikseen kokolta, tapasi hän muutaman tukkimiehen tiellä makaamasta. Siinä oli puu poikkiteloin ja nähtävästi oli juhannusiloja nauttinut urho siihen kompastunut. Unien valtakunnassa hän eleli, maahan koskettivat ainoastaan kasvot ja polvet, muu ruumis sai kunnian olla ylempänä luokkimaisessa asennossa.
— Hei! huusi Aaro ja kosketti miestä kohteliaasti korkeimmalla olevaan kohtaan kenkänsä kärellä, jotta lenko ruumis menetti tasapainonsa, ja kallistui tielle lengottamaan. Aaro nykäsi vielä uudestaan miestä ja toisti kehoittavan äännähdyksensä.
Mies vaan vähäsen örähti.
Mitähän, jos…
Aaro kosketti vielä miestä varmuuden vuoksi.
Ja sitten solutti hän hiljaa kätensä miehen housun taskuun. Käden mukana tuli sieltä rahakukkaro, jossa oli yksi ainoa kymmenmarkkainen. Aaro otti sen sukkelasti ja lähätti kukkaron takaisin miehen taskuun.
Katsahdus ympärille ja kipakka juoksu… Ja juostessa tuntui Aarosta kuin tienviereiset vesat olisivat tavoitelleet häntä lyödäkseen…