Juhannuspäivänä lähetti joku päälliköistä taasen Aaron viinanhakuun. Kolmisen virstan päässä joelta oli mökki ja mökin toissilmällä miehellä oli pulloja metsä täynnä. Yhden pullon etsi hän pensaasta täältä, toisen pensaasta tuolta ja kolmannen koivun juurelta kuivien kulojen ja lehtien peitosta. Hänen päävarastoaan ei kukaan tietänyt.
Aaro osti kaksi pulloa päällikölleen ja yhden itselleen. Jokaisessa pullossa oli vettä puoleksi, ja puolitoista markkaa ne maksoivat kappale.
Aaro tarjosi iltasella pullostaan päälliköllekin. Mutta itsellään hänellä oli niin tavattoman hauska. Töppöset tuntuivat olevan niin kepeät, niin kovin kepeät, että niilläkös vasta olisi kelvannut tukkien selässä keppelehellä. Ja metsän puut näyttivät nauravan ja nauraessaan vapisevan…
Aaro meni näetten metsään korttimiesten luo. Siellä hän rupesi pelaamaan oikein rahaista nakkia, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan kortitkin.
Auringon laskettua meni Aaro kylään päin muutamien nuorten tukkipoikain keralla, sillä kylässä kuului muutamassa talossa olevan paljon tyttöjä…
Aaron pullo kun oli jo iltasella mennyt tyhjäksi, antoi eräs päällikkö aamulla hänelle kohmeloryypyn.
Ja Juhannuksesta lähtien korotettiin Aaron palkka markasta kahdestakymmenestä pennistä puoleentoista markkaan.
Mutta parin viikon perästä laskettiin joesta viimeiset tukit järven lahteen. Aaro sai olla viimeiseen asti työssä, vaikka miehiä päivä päivältä vähennettiin lautan hännän joensuuta lähetessä. Aaro toivoi pääsevänsä lautallekin, mutta kun viimeiset puut olivat lahteen lasketut, annettiin hänelle viimeinen tili.
Kotikylälle päin ei Aaro ajatellutkaan lähteä. Hänessä oli herännyt vastustamaton halu mennä hyvin kauvaksi, jossa ei hänen kotikyläänsä tiedettäisi olevan olemassakaan…
Muutamia päiviä astuttuaan tuli hän rautatien asemalle. Sattumalta oli tullut kulkemaan sen lähitse ja pistäiksen katsomaan, kun kuului junakin juuri kulkevan.