Aaro makaili puolille päivin. Mutta sitten tuntui ruumis vieläkin pehmeämmältä. Illemmalla pyysi Aaro palkkaansa, vaan isäntä ei antanut näin keskellä viikkoa… olkoon viikon loppuun.
Aaron täytyi tyytyä.
Mutta yöllä, kun ihmiset olivat nukkuneet, kapusi Aaro portaita myöten pieneen vinnikammariin. Siellä olivat sepän vaatteet ja ne puki Aaro yllensä, jalkaansa sirot saappaat ja kaulaansa valkoisen kauluksen. Omat ryysynsä pani hän nyyttiin ja lisäksi kaikki sepän alusvaatteet.
Aaro painoi ovet hiljaa kiini ja läksi. Pari päivää käveli hän niin kiivaasti kuin kerkesi. Mutta kun jälestä ajajia ei alkanut kuulua, alkoi hän sitten rauhoittua.
Miten komealta hän näytti, aivan herrasmieheltä! Taloissa veivät oikein kammariin syömään ja olivat niin nöyriä, että häntä aivan hävetti.
Mutta niissä taloissa, joissa Aaro möi sepän liinavaatteita ruokarahan avuksi, katsoivat ihmiset häneen kuin olisivat tahtoneet sanoa:
— Mikähän lurjus lienet sinäkin.
Aaro oli jo niin kaukana kotiseuduiltaan, että hän halusi niin hartaasti mennä yhä kauvemmaksi.
Kulkuaan suuntasi hän merenrantakaupunkiin, jossa sanottiin olevan hyvin paljon lastaustöitä kesäisin.
Mutta siellä oli työmiehiäkin niin paljon, ettei niistä puoletkaan työhön mahtuneet. Moni oli sinne tullut suurten ansioitten toivossa, mutta olivat menettäneet entisetkin ansaitsemansa. Moni oli pettyneenä palannut, moni jäänyt sinnekin oleilemaan, saaden joskus sattumalta työtä ja siten hädin tuskin leipänsä ansaiten.