Aaroa ei siellä oikeastaan työhön haluttanutkaan. Peloitti jo edeltä päin nähdessään likaisten ja ryysyisten työmiesten raatavan kuin juhtien ja toisten kaikilla keinoin koettavan päästä päivän puoliskoksi tai pariksi tunniksi tuohon onnelliseen asemaan. Aaro möi sepän vaatteet kappaleen toisensa perästä. Ja sitten ei hän tietänyt miten ruveta elämään.
VII.
Rannikkokaupungissa vietettiin sunnuntaita.
Aaro oli aamukorvaa viettäessään pistäytynyt satamassa. Siellä oli paria laivaa parhaallaan lastattu. Muutamia miehiä oli työssä, toiset seisoskelivat seinävarsilla ja loikoivat nurmikkokentän liepeillä.
Aaro tuli torille. Torin reuna vilisi tiheänä kihermänä samaista työväestöä. Siinä oli useita laudoista rakennettuja puoteja, joissa myytiin ruokaa, leipää ja voita, keittoa ja munia. Paljon oli siinä syömämiehiä. Toiset kävelivät ja seisoskelivat lähistöllä jo itsensä ravinneina, toiset paistattivat päivää puistossa puotien takana, istuksien ja loikoen pitkällään puiston penkeillä.
Aarollakin oli nälkä ja se kiihtyi vaan nähdessään toisten syövän. Mutta ruokaillessaan eilisiltana ja ruuan päälle juodessaan vehnäpullan kanssa kahvit, oli hän menettänyt viimeiset penninsä. Eikä hänellä ollut enää mitään semmoista tavaraakaan, joka olisi toiselle kelvannut.
Miten onnellisia olivatkin hänen mielestään nuo, joilla oli rahaa siksi, että pääsivät vielä ruualle. Kun olisi hänelläkin ollut edes viisitoista penniä! Viidellä pennillä olisi saanut leipää ja kymmenellä kupin keittoa.
Mutta Aarolla ei ollut, ja hänen vatsansa alkoi valittaa ja vonkua yhä tyytymättömämmin, mitä pitemmälle päivä kului.
Puolen päivän seuduissa läksi hän kaupungista astelemaan maantietä myöten.
Tien varsilla olivat niityt niin aution näköisiä, sillä niistä olivat heinät niitetyt ja latoon korjatut. Ruispelto hovin kartanon ympärillä oli puolitiehen leikattu ja lyhteet kuhiloille pystytetty. Leikkaamattomalla puoliskolla näytti lakoon painautunut, vaalea vilja ainoastaan sirppiä odottavan ja elokuun öiden kuoleuttamassa pientaren nurmikossa hassotti siellä täällä myöhästynyt ja kuoleutuva kukkanen. Lehtojen lehdiköissä näytti olevan semmoista yli aikansa elähtäneen kalseutta, ja ne kaipasivat vaan vähän entistä ankarampaa hallaa ja syysmyrskyjä kellastuakseen ja karistakseen.