Ja kalpealla taivaalla ullotti elokuinen aurinko luoden lakastuksen leimaa kantavalle maisemalle kultaisen katoksen.
Aaron vatsassa asusti armoton nälkä. Ja päivä paistoi häneen kuten maisemaankin.
Aaro asteli utakasti edelleen, vaikka jäsenissä tuntui kuin niistä olisi nyhdetty elonvoimaa vatsaan päin. Tuntui kuin hän olisi ollut tuommoinen kasvi, jonka kesä on keskoiseksi synnyttänyt ja jättänyt ennen aikojaan koleain kylmien käsiin.
Aaron täytyi juosta, juosta semmoista toivottoman tuskallista juoksua, joka ei välitä mihin menee, kunhan taival katkeaa.
Mutta pian hän kyllästyi, sillä ruumis alkoi vapista. Hänessä tuntui valtaavan yhä enemmän alaa semmoinen huikaiseva heikkous, jota vastaan vähenevät voimat taistelivat kuin entistä enemmän terästyneinä.
Aaro tunnusteli tarkkaan, olisiko hänellä enää minkäänlaista kaupaksi käypää tavaraa. Ei ollut muuta kuin vyöllä nahkainen vyö, kotikylän perua.
Hän päästeli sen vyöltään ja meni tien viereiseen mökkiin. Mökissä oli mies pienoisen poikansa kanssa kotona.
— Ettekö ostaisi vyötä?
Välinpitämättömästi vilkasi mies, käänsi sitten katseensa pois ja veteli piipustaan savuja, kyynäskolkkasin polviinsa nojaten.
— Kun antaisitte vaan vähän leipää…