Sinirannalla ritvakas koivu
yhä uusia lehtiä luo.
Elo sulholle surujenkin
sulorunsaita riemuja suo.
Lehtiritvoja koivusta rannan
minä vastaksi taittelen —
ja rintani katkerat kaihot
ilolauluksi laittelen…
Vaan vastani viuhkaissa muistan: sinirannalta tuolta sen sain — ja riemusta laulaissa itken yhä muistaen murhettain.
Oi, kuin oli kummaa silloin!
Oi, kuin oli kummaa silloin — kun muistelen jälkeenpäin! Oi, kuin oli kummaa, illoin kun silmäsi loistavat näin!
Sun silmäsi silmäni huikas,
ja kun katselin maailmaan,
niin silmistä kaiken kansan
sun katsehes loisteli vaan.
Sun henkesi hellä! Se tuntui
koko maailman kattavan.
Sen vahvasti, vahvasti uskoin
yli aikojen aaltoavan.
Oli yö kuin välkkyvä päivä
ja päivä kuin välkkyvä yö,
mure riemua, murhetta riemu
ja leikkiä raskainkin työ.
Mä nukkuen puoleksi valvoin
ja valvoen uinailin,
ja houruna illalla myöhään
kedon halki mä harhailin.
Mä houruna illalla myöhään
sun luoksesi syöksähdin.
Sun silmäsi! Silloin ne loisti
ikikirkkahin kyynelin.