Minä houruna illalla myöhään
sun luoksesi syöksähdin.
Sua katselin silmästä silmään —
pois horjuen harhailin.
Läpi yön minä lauluja lauloin
oi, kuinka ne kuohuivat! — —
Jo poltetut, poltetut ammoin
ovat laulut ne onnettomat.
Vaan ei pala koskaan se muisto, en voi sitä unhottaa. Mä soisin sen siiville tuulten, mut en sitä sinne saa.
Kosken rannalla.
Astelen päivän lasketessa kohisevan kosken rantaa. Raskas niinkuin rannan hiekka on minun kaihoni kantaa.
Keltapäisiä kukkia kasvaa
kosken kohinassa.
Mielelleni vilpastusta
olen minä hakemassa.
Oi, miten sorjia niemekkeitä
vetonen kierrättelee!
Oi, miten neitoset nuorten miesten
mieliä viehättelee!
Kaihon katkera katseeni kääntyy
keltapäähän kukkaan.
Oi, kun ne haaveet ja nuoret toiveet
haihtuivatkin hukkaan!
Saaren rannalla vuolas virta
erkani kahteen haaraan.
Kulta kun jätti, mun mieleni rauha
joutui suureen vaaraan. —
Istuin kosken partahalle,
aatos yhä juoksi,
meni yli vetten ja kukkuloitten
entisen heilin luoksi.