Olin minäkin riemukas kerran.
Olin minäkin riemukas kerran, kun kuohuin lempeä! Mut riemuni kesti sen verran kuin höyhen lehdellä.
Pois lenti se kallehin kulta
kuin lintunen ollut ois.
Ja lehdeltä höyhenen hienon
surun kyynele huuhtoi pois.
Käki, kertovat, kukunnallaan punapilkkuja lehdille luo. Kesä konsa on kehkeimmällään kai uuden se riemun tuo.
Yksinäisen huokaus.
Kulen yksin rannalla maailman elon polkua yksinäistä. Sulo puuttuvi hetkistä riemunkin, haen turhaan lohtua murheihin. Ja kun joudun taistossa turmahan, käsi ystävän ei sitä väistä.
Oi, jos olis ystävä yksi vain, joka vilpitön oisi ja luja! Hän lohduksi murheessa ennättäis, ilon siiville sieluni lennättäis, ja määrähän meidät viedä vois myös hairahduksien kuja.
Uro yksi jos taistossa kohlun sais,
sen toinen kohta jo kostais.
Jos yhdeltä vieras voiton veis,
niin voitolla kaksi taisteleis.
Ja yksi jos kaatua keikahtais,
sen toinen pystyhyn nostais.
Jos kohtalo kaataisi kummatkin ja syytäisi syrjään tieltä, me painautuisimme kyljikkäin, verin toinen toistamme lämmittäin sulostaisimme päivät tummatkin kahen soittaen lemmenkieltä.
Hengen voima.