Ja henki rientämättä, lentämättä
vain kylpee ahtahassa ammeessaan,
ja ihmiskuoron taaja kokonaisuus
se kantaa äänetönnä kahleitaan.
Ei elämätä olo liikkumaton, —
on elo liikettä ja toimintaa,
on lakkaamatta käyvää kehitystä,
menoa kohden aikaa tulevaa.
On elo ylenevää edistystä, — idässä tiedämme sen puuttuvan, mut on se rientoisilla länsimailla ylennyt ihanteeksi toiminnan.
* * *
Oi, helleenien elon ihanuutta! Se kansa kauneutta palveli, sen nosti tähdeksensä kirkkaimmaksi ja siksi elon, kuolon muovasi.
Ja kauneuden tähti taivahasta
yleni Rooman kuulu valtio;
inehmo heistä kuului valtiolle
ja sille miehen toimi, taistelo.
Se valtakotka lensi kaaarisiivin,
maailman kautta lensi tunnetun;
se kokoeli kansat hajanaiset
tähtäämään uuden aamun nousuhun.
Ja aamu koitti. Kautta kristinuskon
avautui ihmisille ihmisyys,
ja veljeslemmen ruskovälkkehissä
väreili ihmishengen hämäryys.
Mut keskiajan musta munkkikunta
vei aamukoiton taakse pilvien;
kai ei lie ollut valmis ihmiskunta
omaamaan sitä soppiin sydänten.
Inehmo sekasorron myllerrystä
sai laaksossansa kauvan itkeä;
vain yltä vuorten veljeyden usko
kimalsi hälle kaihon tähtenä.