Näen laulajan, neitonen rinnallaan.
Näen laulajan kantelo kontissaan läpi Väinölän väistelevän — näen neitosen nuoren rinnallaan sulosuisen ja viehkeän.
Ja mä kuulen kansani laulelon
ylös toivohon kohoovan,
sen kuulen mä huulilla hienoston
kera kantelon kaikuvan.
Sävelniekkamme kantelon kaunosen
nokikarstasta puhdistaa,
ja soittajat sorjimmatkin sen
sulokieliä soinnuttaa.
Se hellässä hoivassa soittajain ilon vienoksi kehkeää, ja kerta se kautta maailmain helokirkasna helkähtää.
Vienon hienossa tuulen liekassa.
Vienon vienossa tuulen liekassa haavan lehti hilkkuu. Lävitse lehtien liplatuksen heilini huivi vilkkuu.
Tuulonen hienosti henkäillessään
siniseen kukkaan liitää.
Poikanen heilinsä havaitessaan
luokse kohta kiitää.
Mansikka päivän paistehessa
punasena sarastelee.
Samalla lailla se äidin tyttö
poikia arastelee.
Sinisiä, punasia kukkia kasvaa lähteen reunamalla. Poika ja neitonen kuiskivat kahden lemmenlehvän alla.