Kerran oli hän muutamain suurempain vastoinkäymisten tähden hyvin kärtyisällä tuulella, ja esiintyi semmoisena tunnillakin. Muutamat tytöt olivat ottaneet asiasta keskustellakseen ja eräs suora suomalaistyttö oli ottanut tehdäkseen johtajalle muistutukset. Tämmöistä ei muilla olisi ollut rohkeutta tehdä, ja siksi he varoittelemallakin varoittelivat olemaan menemättä, mutta tyttö oli vaan mennyt johtajan luokse ja alakuloisena valittanut, että johtaja kun on pahalla tuulella, on meidän niin vaikea olla. Kauvan olivat he sitten asiasta tuumineet ja johtaja esiintyi sen perästä yhtä iloisena kuin ennenkin.
Toisen kerran oli eräs miesoppilaista ollut veiston ja piirustuksen opettajalle niin uppiniskainen, että opettaja oli katsonut tarpeelliseksi tehdä johtajalle valituksen. Johtaja oli sanonut, että koettakaa vaan vasta sopia riitanne keskenänne. Kuitenkin kutsui hän oppilaan luokseen, käski istumaan viereensä, kertoi asian ja sanoi oppilaan velvollisuuden olevan pyytää anteeksi. Oppilas puristi kiitollisena johtajansa kättä ja kävi opettajansa luona asiasta tuumimassa.
Meillä oli tapana raitista ilmaa hengittääksemme käydä useimmilla välitunneilla pihalla piirissä pyörähtelemässä; sillä sisällä oli ankara veto, kun kovimmillakin pakkasilla revautettiin välitunniksi ikkunat auki. Tavallisesti me piirissä pyöriessämme lauloimme, että "arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa." Mutta kerran talvisella iltapuhteella me menimme pihalle ja rupesimme huutelemaan muita piirilauluja, vaikka tavallisesti emme puhteen aikana ensinkään ulkona laulaneet. Piirissä pyöriessämme näimme johtajan kulkevan sivuitse ja äänetönnä menevän sisälle, vaikka hän useimmiten oli mukana pyörähtelemässä ja samoin muutkin opettajat.
Seuraavalla tunnilla oli johtaja tavallista totisempi. Rukousten jälkeen alkoi hän uhkaavan totisena puhua:
— Minä näin viime yönä unta, joka sai minut kovin levottomaksi. Se tuntui puristavan ja ahdistavan, se tahtoi viedä kaiken rauhan rinnastani. Minulle valitettiin, että te olette käyttäneet vapauttanne väärin, antaneet sen vallattomuudeksi yltyä. Ihmiset ovat sen saaneet tietää, he tuomitsevat siitä teitä ja koko meidän opistoamme.
Me kuuntelimme hymyssäsuin alkua, odotellen, että mitähän sieltä oikeastaan tuleekaan. Johtaja alkoi sitten jättää pois peloittavan totista naamariaan, mutta meidän vuoromme oli muuttua vakavaksi, kun johtaja jatkoi, kerrottuaan asian, josta tahtoi meitä huomauttaa:
— Minun puolestani ei tosin ole mitään pahaa tavallisissa piirilauluissakaan, kun ne vaan raittiilla mielellä lauletaan. Mutta onhan niistä ihmisillä, varsinkin vanhoilla, aivan toisellainen käsitys ja kun he täältä opistosta päin niitä kuulevat, varsinkin niin puhteella, voi siitä syntyä jos minkälaisia huhuja. Vilkkailla maineen siivillä voivat tämmöiset huhut levitä jos kuinka laajalle ja olla suureksikin haitaksi työllemme. Minä uskon, että te tahdotte säilyttää ihmistenkin silmissä itsenne kunnioitusta ansaitsevana ja samoin laitoksen, jossa työskentelemme. Tahdotteko?
— Tahdomme! kuului jokaisesta suusta varma vastaus, ja me täytimme myöskin lupauksemme.
Paljon on meillä oppilailla muistoja hänestä ja koskaan ne eivät unhoitu. Mutta miksikä niitä enää jatkaisin, jokainenhan näkee jo näistäkin mitenkä hän veljenä keskellämme työskenteli, ja me häntä isänämme kunnioitimme.
Hänen nimipäivänään luki eräs opistolaisista hänelle tekemänsä runon, josta lopuksi liitetään tähän kolme säkeistöä.