Sun vastahasi täältä kultamuuri ei hohda, nuoren rusoposket vaan. Ne nuoret sulle lausuu: "kiitos suuri" vain työnsä lomaan, hiet poskillaan.

Liekkeinä taivahalle hulmahdellen
ei tulkitse tää kansa tunteitaan,
vaan sydän äänetönnä sydämelle
hartaasti kuiskehtivi kiitostaan.

Sä kestä kauvan, kauvan voimakassa ja hengenvoimaa lietso nuorisoon! Ja meissä, nuorisossa nousevassa sun iloksesi touko toittakoon!

Esityksiä.

Olimme olleet opistossa marraskuun alusta jo lähelle joulua. Olimme siellä tutkineet raamattua, koettaen sitä oppia lukemaan ymmärtäen, missä tarkoituksessa ja millä mielialoilla kunkin paikan ovat sen aikuiset suuret miehet kirjoittaneet. Olimme historian hengetärten keralla kulkeneet kaukana muinaisuuden yössä, jolloin suomalaiset samoilivat tuntemattomina Aasian aroilla ja kentiesi ensimmäisiä laulujansa laulelivat. Olimme alotelleet matkustelemistamme mailla ja merillä, muita maita pohjolaiseen niemekkeeseemme vertaillen ja koettaneet saada selville, minkälaisia elämänmahdollisuuksia meillä täällä on odotettavissa. Olimme runsaasta runoudestamme kotoista elonvoimaa rintoihimme ammentaneet ja kukkaansa puhkeavan kansalliskirjallisuutemme umppujen aukeamisen alkuaikoja tutkineet. Olimme luontoa ja luotujen ihmeellisyyttä ihastelleet ja kummastelleet sitä, mitenkä ihminen on ottanut luonnonvoimia hallitakseen, mutta kuitenkin on itsekin voimana luonnossa, luonnon muuttumattomien lakien alaisena. Olimme kansamme pääelinkeinoille etsineet uusia järkevämpiä uria, olimme piirrelleet kuvia, joiden mukaan itsellemme mukavimmin asuntoja valmistaisimme, olimme opetelleet kynää käyttämään ja tätä suloista suomenkieltä kauniisti ja sujuvasti kirjoittamaan, olimme numerojen avulla valmistautuneet tekemään selkoa siitä mitä ansaitsemme ja kulutamme — ja mitä kaikkea jo olimmekaan alkaneet puuhata!

Eräänä iltana joulun edellä, kun viimeisellä tunnilla olimme opetelleet lausumaan Vänrikki Stoolin tarinoita, että se tuntuisi aivan luissa ja ytimissä, ja kun sen perästä oli iltarukoukset pidetty, laskeutui johtaja luennoitsijalavalta ja seisottui sen vierustalle hyvin merkillisen näköisenä.

— Niin, sanoi hän ja sitten silmäili meihin hymyssäsuin. Nyt teidän olisi ruvettava näyttämään, mihinkä kelpaatte. Vaikkapa tämä etumainen rivi ottaisi ensiksikin huolekseen valmistaakseen meille muille kuulemista ensi sunnuntai-illaksi.

Siitä oli jo ollut ennen siksi paljon puhetta, että me aivan hyvin tiesimme mitä hän tarkoitti. Viikon varrella olivat nuoret hyvin touhuissaan, salaisin puolin sanoja toisiinsa solmisivat ja puheitaan punnitsivat. Sunnuntaina heidän oli astuttava esiin ja sanottava sanottavansa. Ja meillä toisilla oli ankara arvostelijan ilme kasvoilla, sillä meidän oli saatava selville missä kohden mikin esitys vinolleen vääristyy.

Kajahti laulu, kaikui loppuun ja kaiku sammui. Esitysten oli alettava. Epäröimistä siinä oli kuka ensiksi uskaltaisi. Vihdoin joku nousi, jäykkä nuorukainen, jykevä poika, astui lavalle, rykäsi suljetusti ja alotti.

— Hyvät toverit! — — —