Vapauskäsitteen oli hän esityksensä aiheeksi valinnut. Ja niin kohisevasti soinnahtavalla äänellä kertoi hän vapauskäsitteestään ennen ja nyt. Kertoi mitenkä hänelle kansanopistossa oli muodostunut aivan toinen käsitys, toinen tunne vapaudesta — jos hänellä oikeastaan siitä mitään käsitettä ennen olikaan. Ei hän sanonut käsittävänsä vapautta oikeudeksi mielinmäärin mellastaa. Päinvastoin sanoi hän oikeata vapausihannetta ajatellessaan tuntevansa semmoisen pyhän tuulahduksen, joka tuntuu niin suloiselta, mutta tuopi samalla jonkillaista pelkoa, arkuutta mieleen. Arveli, että tämä tämmöinen tunne on vapauden vahventamaa velvollisuuden tuntoa. Luuli tätä tunnetta vahventavan jokaisessa ihmisessä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, aseman, jossa ei rakenneta mitään ulkonaisia, lukuunottamattakaan pakollisia raja-aitoja oikean ja väärän välille, vaan jossa on siveellisyyden kirkas laki ohjaajana.
Semmoinen oli pääsisältö hänen esitelmässään, sillä vapauden kaikkia puolia ei hän sanonut kykenevänsä selittämään. Lopuksi hän kertoi:
— Kun tulin tänne opistoon eikä täällä ollut mitään tauluja, joissa olisi talon järjestys määrätty, tuntui mielestäni niin orjalliselta. Kun olin tätä laitosta ennen niin kovin pilventakaiseksi kuvitellut, tuntui peloittavan, että mitenkä tässä osaa olla ja käyttäytyä niinkuin pitäisi. Nyt en enää kuitenkaan kaipaa täällä mitään järjestyssääntöjä, olenpahan vaan samallaisena ihmisenä kuin ennenkin. Minusta tuntuu täällä olevan semmoinen tenhovoima, joka sanoo sydämelle, mitä on tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä. Se kyllä ponnahduttaa takaisin, etten tee mitään, joka olisi muille tahi itselleni vahingoksi, kun vaan koetan sen ääntä seurata.
Lopuksi kajahti viidestäkymmenestä suusta voimakas laulu:
— — — — — — — — — —
Oi terve vapaus, sä kansain ihanuus! Eipä ken orjuuteen voi syöstä poikiamme.
Sitten nousi toinen poika, matala mies, puhumaan. Lappalaisista hän puhui ja niitä itsekin pienuudellaan muistutti. Hän kertoi, että he ovat pohjaltaan suomalaisia hekin, ainakin hän sanoi niistä tulevan kunnon suomalaisia, kun ruvetaan tekemään. Hän oli ahkerasti kirjoja selaillut, katsellut Kalevalat, Maammekirjat ja muut, joissa lappalaisista oli vähänkään puhuttu ja nyt hän niistä löytämistään langoista kudottua kangasta koetti toveriensa nähtäviksi levitellä.
Lopuksi lauloimme, että "juokse porosein!" Senperästä hiipi esille tyttö, lempeäsilmäinen, ruunitukkainen. Hän oli kirjoittanut paperille esityksensä, jossa sydämellisin sanoin kehoitti kotieläimiä säälimään. Muun ohella kertoi hän siitä kauniista hevosesta, joka nuorena ollessaan oli hänen kanssaan leikitellyt kuin mikähän hyvä toveri. Kerrankin oli ruvennut häntä syleilemään, mutta oli sen tehnyt niin taitamattomasti, että oli sormellaan raapaissut suuren verihaavan hänen otsaansa. Sitten se oli vanhennut, tullut hitaaksi ja laihtunut, mutta sillä oli yhä kiskotettu suuria tukkikuormia ja lyöty selkään, kun se ei jaksanut. Mutta miten ystävällisesti se oli aina häneen katsonut, kun hän illalla oli vienyt sille leipää ja silitellyt ja taputellut sen kaulaa! Kerran — niin, hän oli todellakin nähnyt sen vanhan tamman silmistä vierivän kyyneleitä.
Esitelmän jälestä lauloimme "jos sydän sulla puhdas on."
Seuraava puhuja kertoi kauneuskäsitteestään. Hän sanoi miellyttävän itseään luonnossa ilmenevän vapaan kauneuden. Puu joka metsässä vapaana tuuheita lehviään levittelee, kuului hänen mielestään olevan paljon kauniimpi kuin se, joka kitukasvuisena kääköttää jäykkiin riveihin istutetuissa puutarhoissa ja jolta kaikki hienoimmat oksat ovat poikki saksitut. Ihmisissä ja heidän keskinäisessä yhteydessään sanoi hän näyttävän paljoa kauniimmalta vapaan ja yksinkertaisen lähimmäisen palvelemisen kuin koneellisten ja luonnottomiin sääntöihin typistettyjen turhanpäiväisten seuraelämän temppujen noudattamisen. Kaikki muodit ja muut turhuudet kuuluivat häntä vaivaavan, sillä hän sanoi näyttävän itsestään paljon kauniimmalta, että kukin seuraa omaa makuaan puvuissa ja muissa kuin että antautuu muotien kahleihin ja yksitoikkoisuutta maailmaan rakentamaan. Ja että hänen suunsa oli sydämen kyllyydestä puhunut, osoitti sekin, että hänen tukkansa oli vanhaan talonpoikaiseen tapaan tasalatvaksi leikattu eikä perunapetkeleen muotoiseksi kulittu. Hänellä oli todellakin ollut tahdonvoimaa pitää tukkansa semmoisena, jommoinen häntä miellytti, muiden muoteja noudattaessa.